Siirry pääsisältöön

Kenellä on oikeus jakaa surulupia?

Jostain syystä aina, kun lapsettomuudesta keskustellaan julkisuudessa, on jonkun aivan pakko tulla kertomaan näkemyksensä siitä, kuinka turhaa lapsettoman on surra. Maailmassa on tämän kommentoijan mielestä suurempiakin murheita. On hänkin joskus halunnut jotain, mutta ei ole sitten sitä saanut. Ei sellaisesta asiasta ole syytä tehdä isoa juttua. Kannattaa ajatella, kuinka paljon huonommin niin monella muulla menee.

Erään kahvilan vessan seinällä lukee mietelause, jota olen joka kerta siinä vessassa ällönnyt:
"Surin kengättömyyttäni, kunnes kohtasin jalattoman miehen."

Jos tuo on oma elämänfilosofia, ei koskaan ole oikeutta surra. Aina on joku, jolla asiat ovat vielä huonommin. Jalatonta huonommin menee sillä, jolla ei ole raajoja laisinkaan. Raajatonta huonomminkin varmaan menee jollain.

Kaikkein tuomittavimpana pidän kuitenkin sitä, että aina löytyy ihmisiä, jotka nostavat itsensä asemaan, jossa heillä on auktoriteettia jakaa muille surulupia. Tuo saa surra, mutta tuo ei. Ja jos tuo suree väärää asiaa, hänen on syytä kuulla se. Koska juuri tämän auktoriteetin kertomana, sureva viimein tajuaa lopettaa.

Ymmärrän, että taustalla on tietynlainen käsitys optimismista ja positiivisuudesta. Se sellainen käsitys, jossa ajatellaan ilon olevan sitä, että negatiivisia tunteita ei ole ollenkaan. Käsitys, jossa keskitytään iloitsemaan vaikka hammasta purren. 

Minun maailmassani ilo ja suru eivät ole vastakohtia. Ne ovat tunteita, joista molemmat ovat ihmiselle hyödyllisiä ja luonnollisia. Ei niitä ole syytä väkisin poistaa. Päinvastoin! Ne kaikki on syytä elää. Ilon ja surun vastakohta on se, että ei tunnu miltään. Se jos jokin on pelottava olotila!

Kommentit

Anonyymi sanoi…
Tosi hyvä teksti ja täyttä totta! Koskee kaikkia tunteita, ei niitä voi kukaan toinen toiselta kieltää niin kuin ei voi käskeä tuntemaankaan.

Ja kukaan ei myöskään voita surukilpailua ja toisaalta oman surun vähätteleminenkään ei johda hyvään lopputulokseen. Omalla kohdalla se oli keskenmeno, kaikkihan niitä saa, jotkut jopa monia ja eihän tässä kenellekään (näkyvälle) käynyt mitään. Vaikkei kukaan ulkopuolinen kieltänyt, koin itse etten saa surra.

Helvetti soikoon, saa surra ja itkeä ja huutaa kun elämä on paskaa! Se ei ole _keneltäkään_ pois. Jos jotakuta ei sureta juuri tämä kyseinen asia, niin hyvä hänelle. Live and let live!
Anonyymi sanoi…
Juuri samaa olen ihmetellyt. Mistä tulee tarve kyseenalaistaa toisen ihmisen suru? Se on mun punainen vaatteeni.
Maria sanoi…
Älyttömän hyvä teksti. Elin ensimmäisen IVF-hoidon piinaviikkoja, kun minun annettiin ymmärtää, ettei ensimmäinen IVF ole mitään ja se on vielä helppoa. Että jos siinä vaiheessa tuntuu pahalta niin on jo luovuttanut eikä valmis näkemään vaivaa asian eteen.

Lapsettomuus on jotenkin vaikea asia ymmärtää. Tuntuu, ettei sitä surua voi ymmärtää kokematta. Samoin, kuin on esim. lähimmäisen kuoleman kanssa.
Annika sanoi…
En muista enää kenestä oli kyse ja mistä tilanteesta, mutta sanoin pomolleni että minusta tuntuu pahalta kyseisen henkilön puolesta. Pomoni katsoi minua vähän halveksuvasti ja sanoi "sääli on sairautta". Miksi myötätunnon tunteminen toista kohtaan on jotenkin huono asia?! Minusta se on vain inhimillistä. En käsitä miten joku voi sanoa toiselle mitä on ok tuntea. Tai että voi saada toisen ihmisen tuntemaan itsensä tyhmäksi. Jos ei ole positiivista sanottavaa, niin aivan hyvin voisi pitää omana tietonaan.
Anonyymi sanoi…
Luin haastattelusi, ja se kosketti. Olen sinua vanhempi nainen, 44-vuotias. Olen myös endometrioosista kärsivä, mutta meidän lapsettomuuteemme se ei ollut ainoa syy. Kävi niin, että sekä miehen sperma oli melkeinpä toimimatonta, ja sitten tähän päälle endo. Se tarkoitti ICSI-hoitoa, joka on se kallein ja monimutkaisin.

Ensimmäiset hoidot tehtiin 2000-luvun alussa. Kävimme läpi kaikki ne yhteiskunnan tarjoamat ensin julkisella, ja sitten yksityisellä. Ja aina, aina se pettymys..

Mutta minun ei oikeastaan ollut tarkoitus kirjoittaa tästä. Siitä kaikesta on monta vuotta. Tahdoin vain kiittää sinua, että rohkeasti omalla nimelläsi ja kasvoillasi toit esiin tämän asian! Itse en oikein osaa enää jossitella enkä ihmetellä mitään, mutta gynekologien vähättelevä suhde naisten kuukautiskipuihin on kyllä jotain aivan käsittämätöntä! Itse ehdin kärsiä vuosikymmenen endosta, ennen kuin sain diagnoosin.

Meidän tarinamme "loppui" niin, että päätimme luopua hoidoista, emmekä myöskään lähteneet adoptio-prosessiin. Itse olisin ollut siihen valmis, mutta miestä alkoi epäilyttää, ja minusta hänen syynsä olivat ihan hyviä. Adoptioprosessi on pitkä ja raskas, ja byrokraattisestikin vaativa. Sitten jokainen joutuu myös miettimään omaa jaksamistaan esim. vaikeasti oireilevan lapsen kanssa, jolla on takanaan traumaattisia kokemuksia. Itselläni on masennustaipumusta, joten ehkä oli parempi jättää sikseen. Meillä on kaksi koiraa, ja elämä muutenkin mallillaan, pahimmat pettymyksen tunnot ovat ohi. Pahinta oli tosiaan silloin, kun koko muu maailma tuntui saavan lapsia, ja itse et koskaan voinut iloita omasta kasvavasta vatsasta. Luulin, etten koskaan voisi olla onnellinen ilman lapsia, mutta niin vain siihenkin on pystytty. :)

Toivotan kaikkea hyvää sinulle ja puolisollesi, ja onnellista adoptiomatkaa!

T: Pulmu
Illusia sanoi…
Kiitos kaikille!

Minun mielestäni on oikein hyvä surra myös niitä pienen pieniä asioita. Joskus ihan minimaalisetkin asiat itkettävät. On kummallista, että suru ja itkeminen ovat joillekin ihmisille niin suuria kauhistuksia.

Maria nosti myös tärkeän asian esiin. Lapsettomien joukoissakin on paljon vertailua. Kenellä on oikeus surra lapsettomuutta? Saako puoli vuotta yrittänyt surra? Saako hoitoja aloitteleva surra? Saako inseminaatioissa kävijä surra? Saako ekalla IVF-kierrolla vielä surra? Saako adoptioon siirtyvä surra? Onko surulupa vain sillä, joka on varmasti ja loputtomasti jäänyt lapsettomaksi?

Myös Annika nosti kiinnostavan asian pohdittavaksi. Kuinka myötätuntokin voi olla joidenkin ihmisten mielissä väärin? Nimenomaan myötätunnollehan meidän ihmisten koko yhteisöllisyys perustuu. Me olemme myötätuntoinen laji ja sen myötätunnon avulla yhteisöt pysyvät ja ovat olemassa. Oikeasti alkaa raivostuttaa, että joku on kehdannut sanoa ääneen säälin olevan sairautta.
Essi Lohilahti sanoi…
Mie olen just lähiaikoina miettinyt tätä samaa juttua! Mulle on sanottu lapsettomuussuruista esimerkiksi, että mun täytyis miettiä, että asia vois olla myös niin, ettei mulla ois enää mitään toivoa saada lasta, että nyt mulla se on mahdollisuus vielä se saada. Tämän sanoi tottakai henkilö, jolla ei ole minkäänlaista omakohtaista kokemusta siitä, mitä se lapsettomuus on arjessa ja miltä se tuntuu. On myös pyydetty ajattelemaan asioita positiivisemmin ja tämän sanoi ihminen, jolla on jo omia lapsia.. Hohhhoijaa.
www.yli9kuukautta@blogspot.fi

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emme me lukkiutuneetkaan kotiin

Adoptioon valmistautuessamme kävimme kursseilla ja neuvonnassa. Niistä jäi monia asioita mieleen. Yksi niistä asioista on se, että kiintymyssuhteen kehittymisen vuoksi olisi hyvä rauhoittaa aluksi elämä oman perheen keskeiseksi. Lapsen on hyvä oppia ensin tuntemaan omat vanhemmat ja vasta sitten alkaa tutustua muuhun maailmaan.
Me emme ole totelleet.
Jo hakumatkalla kyläilimme tuttavaperheessä ja kotiin päästyämme olemme tavanneet monia ihmisiä. Tietysti monet haluavat nähdä meidät. Ja me haluamme nähdä ystäviämme ja perhettämme! Tietenkin haluamme. Meillä oli heitä aivan älytön ikävä silloin, kun vietimme melkein neljä viikkoa hotellin muurien sisäpuolella tutustumassa toisiimme.
Meidän elämämme on sellaista. Me tapaamme ihmisiä, koska ihmiset ovat meille tärkeitä. Vietämme me tietysti paljon aikaa keskenämmekin. Halaamme, sylittelemme ja leikimme. Kerromme, että rakastamme. Meidän ihana perheemme!

Olen yksinäinen

Kirjoitan nyt tekstin, jonka kirjoittamista olen suunnitellut jo useamman vuoden. Asia painaa minua jatkuvasti eikä se tunnu katoavan, vaikka olen yrittänyt ja toivonut pitkään. Tästä tulee vuodatus, joka sisältää aikamoisen määrän itsesääliä. Jostain syystä juuri tämän kirjoittaminen pelottaa minua. On vaikeaa olla avoin muustakin kuin lapsettomuuteen liittyvästä.
Olen yksinäinen. 
Yksinäisyys istahti minuun jo lapsuudessa. Olen kotoisin hyvin pieneltä paikkakunnalta ja kävin ala-asteeni 16 oppilaan koulussa. Minulla oli kaksi luokkakaveria. Meidän perheemme muutti kylään ulkopuolelta. Tiesin aina olevani vääränlainen. En kenenkään sukulainen, väärästä perheestä.
Opiskeluaikoina minulla oli useampikin todella läheinen ystävä. Jokaisen kanssa olin hyvin läheinen. Se oli paita ja peppu -ystävyyttä aina siihen saakka, kunnes ystävä hylkäsi minut paremman tieltä. Lopulta muutuin todella varovaiseksi. En uskalla kiintyä liikaa, koska en halua tulla enää hylätyksi.
Minulla on ja on ollut lähei…

Onnen keskelle tuli myös suru

Siitä on nyt tarkalleen viikko. Hain koiran veljeni luota kotiin. Kävin sen kanssa viimeisellä lenkillä. Rapsuttelin sitä takapihalla ja syötin viimeisiä herkkuja. Nostin sen viimeisen kerran autoon, ja mieheni ajoi sen kanssa eläinlääkäriin.

Koiran kuolema sattuu kovasti. Tuntuu syylliseltä. Aina välillä havahdun ajattelemaan, ettei kukaan pidä huolta siitä. Se on nyt aivan yksin. Me hylkäsimme sen.

Olen onnellinen. Sain ihanan koiran, joka kulki mukana niin monessa. Kahdentoista vuoden ajan minä pidin huolta siitä ja se piti huolta minusta. Se vei minut ulos silloinkin, kun olisin mieluummin jäänyt ikuisiksi ajoiksi itkemään sänkyyn. Se juoksi minun kanssani silloin, kun oli pakko juosta kovaa, että saisi ahdistuksen salpaamat keuhkot taas toimimaan.

Minulla on aivan älytön ikävä. En saa enää koskaan silittää sen mustaa pehmeää karvaa. Se ei enää koskaan nuku jaloissani. Se ei enää saa hepuleita pelkästä elämän ilosta. Se ei enää ulvo, kun paloauto ajaa ohi. Sen tyhjä panta makaa kä…