Siirry pääsisältöön

Nämä kaikki tunteet!

Ei tähänkään osannut oikein varautua. Iltalehden jutun kautta blogiin on tulvinut aivan älytön määrä lukijoita ja olen saanut kommentteja Facebookissa, täällä blogissa ja myös ihan kasvokkain. Joka ikinen kommentti lämmittää mieltä.

Olen siis saanut sellaista tukea, jota en olisi ikinä osannut odottaa. Ihmiset, tuntemattomatkin, suhtautuvat tarinaani lämmöllä. Myös vanhempani ovat saaneet asian johdosta paljon tsemppaavia kommentteja omilta tutuiltaan. Uskomatonta!

Olen käynyt viimeisen kuuden vuoden aikaisen tarinani viikon aikana läpi todella monta kertaa. Olen kertonut sen. Olen lukenut sen. Olen kertonut sen uudelleen ja uudelleen. Jopa ihan läheisimmät ovat tavallaan kuulleet tarinan ensimmäistä kertaa. Kun kaikki on tapahtunut, osa on ollut liian lähellä nähdäkseen kokonaista kuvaa. Kun kaikki on tapahtunut, moni on tiennyt, mutta ei ole kuitenkaan osannut kuvitella.

Samalla kun kerron, kuuntelen ja luen, joudun kohtaamaan taas kerran ne tunteet, ajatukset ja elämänvaiheet, joita en enää aktiivisesti elä. Kun tunteet muistuvat mieleen, nousee myös vanha tuttu ahdistus. Sitä on aina ollut hankala hallita. Juuri tänään se on itsepintaisesti pysynyt rinnassa, vaikka olen yrittänyt kaikkeni, jotta saisin sen puhuttua pois.

En osannut varautua kaikkiin näihin tunteisiin. Kuinka olisinkaan osannut? Lopulta luulen, että ahdistus ja muut rankat tunteet ovat pakollisia ja lopulta korjaavia. Luulen myös, että kaikki tämä positiivinen on oikein voimauttavaa. Ja kaikkein voimauttavinta se, että minun tarinani voi muuttua jollekin toiselle voimavaraksi. Toivottavasti muuttuu. Siksi olen tässä kaikessa mukana.

Kommentit

Anonyymi sanoi…
Ihanaa minkä positiivisen palautekierteen tämä on saanut aikaan! <3 Nauti ja voimaannu jokaisesta positiivisesta kommentista! Varmasti kaikenlaiset tunteet herää eloon kun lukee, kertoo, kuuntelee, tunnemaailma on ihmeellinen. Sinun tarinasi on ainakin minulle voimavara!:)
Essi Lohilahti sanoi…
Voi että! Ihanaa, että tukea tulvii joka puolelta <3 Tsemppiä kovasti! <3:llä Essi www.yli9kuukautta.blogspot.fi

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Olen yksinäinen

Kirjoitan nyt tekstin, jonka kirjoittamista olen suunnitellut jo useamman vuoden. Asia painaa minua jatkuvasti eikä se tunnu katoavan, vaikka olen yrittänyt ja toivonut pitkään. Tästä tulee vuodatus, joka sisältää aikamoisen määrän itsesääliä. Jostain syystä juuri tämän kirjoittaminen pelottaa minua. On vaikeaa olla avoin muustakin kuin lapsettomuuteen liittyvästä.
Olen yksinäinen. 
Yksinäisyys istahti minuun jo lapsuudessa. Olen kotoisin hyvin pieneltä paikkakunnalta ja kävin ala-asteeni 16 oppilaan koulussa. Minulla oli kaksi luokkakaveria. Meidän perheemme muutti kylään ulkopuolelta. Tiesin aina olevani vääränlainen. En kenenkään sukulainen, väärästä perheestä.
Opiskeluaikoina minulla oli useampikin todella läheinen ystävä. Jokaisen kanssa olin hyvin läheinen. Se oli paita ja peppu -ystävyyttä aina siihen saakka, kunnes ystävä hylkäsi minut paremman tieltä. Lopulta muutuin todella varovaiseksi. En uskalla kiintyä liikaa, koska en halua tulla enää hylätyksi.
Minulla on ja on ollut lähei…

"Naakat lentää yhdessä"

Minun on pitänyt kirjoittaa moneen otteeseen lapsen kielen kehittymisestä. Se on niin kiinnostavaa! Kiinnostavaa sekä yksityisesti että ammatillisesti.

Olen aloittanutkin sen postauksen kirjoittamista, mutta en ole ehtinyt sitä tehdä. En vielä hautaa ajatusta, mutta totean tässä vaiheessa sen, että kieli on kehittynyt käsittämättömän huimaa vauhtia.

Tänään hän kertoi minulle bussimatkalla esimerkiksi nämä asiat:
"Aurinko laskee alas. On menny jo. Hämärää. Pimeää. Valo päällä. Yö."
"Naakat lentää yhdessä. Lentää taivaalla. Sininen taivas."
"Junaa ei tankata. Sähkö tulee ylhäältä. Sähköjohto ylhäällä."
"Isi-ukkeli on jo kotona. Isi bussilla kotiin. Isi odottaa. Kissat odottaa."

Hän siis puhuu jo suomea. Voi kun itsekin oppisi kieliä tuota tahtia!

Vertaiset vertaansa vailla

Olen todella tyytyväinen siihen, että asuinpaikaksemme on valikoitunut yksi Suomen suurimmista kaupungeista. Täältä löytyy nimittäin kaikkea, mitä tarvitsen. Myös paljon muita adoptioperheitä.
Tapaamme muita adoptioperheitä virallisissa tapaamisissa kaksi kertaa kuukaudessa. On isompi adoptiokerho, joka kokoontuu viikonloppuna ja pienempi, joka kokoontuu arkisena aamupäivänä.
Eniten kadun odotuksessani sitä, että en ikinä etsiytynyt näihin kerhoihin. Odottaminen tuntui niin epävarmalta ja tuskastuttavalta, että pelkäsin tavata perheitä. Pelkäsin, että ikävä kasvaisi liian kovaksi ja että lasten ja vanhempien näkeminen riipaisisi yhtä syvältä kuin kriisin pahimpana aikana. 
Olisi kannattanut päästä pelosta yli. Olisin nähnyt, kuinka tavallista ja luonnollista elämä adoptiolapsen kanssa on. Kuinka tuoreetkin perheet voivat poistua kotoaan ja osallistua kerhoon. Kuinka erityistarpeet, kiintymyssuhteet ja muut ongelmat eivät olekaan olemista määrittävä tekijä. Kuinka iloista ja riehakasta…