Siirry pääsisältöön

Nämä kaikki tunteet!

Ei tähänkään osannut oikein varautua. Iltalehden jutun kautta blogiin on tulvinut aivan älytön määrä lukijoita ja olen saanut kommentteja Facebookissa, täällä blogissa ja myös ihan kasvokkain. Joka ikinen kommentti lämmittää mieltä.

Olen siis saanut sellaista tukea, jota en olisi ikinä osannut odottaa. Ihmiset, tuntemattomatkin, suhtautuvat tarinaani lämmöllä. Myös vanhempani ovat saaneet asian johdosta paljon tsemppaavia kommentteja omilta tutuiltaan. Uskomatonta!

Olen käynyt viimeisen kuuden vuoden aikaisen tarinani viikon aikana läpi todella monta kertaa. Olen kertonut sen. Olen lukenut sen. Olen kertonut sen uudelleen ja uudelleen. Jopa ihan läheisimmät ovat tavallaan kuulleet tarinan ensimmäistä kertaa. Kun kaikki on tapahtunut, osa on ollut liian lähellä nähdäkseen kokonaista kuvaa. Kun kaikki on tapahtunut, moni on tiennyt, mutta ei ole kuitenkaan osannut kuvitella.

Samalla kun kerron, kuuntelen ja luen, joudun kohtaamaan taas kerran ne tunteet, ajatukset ja elämänvaiheet, joita en enää aktiivisesti elä. Kun tunteet muistuvat mieleen, nousee myös vanha tuttu ahdistus. Sitä on aina ollut hankala hallita. Juuri tänään se on itsepintaisesti pysynyt rinnassa, vaikka olen yrittänyt kaikkeni, jotta saisin sen puhuttua pois.

En osannut varautua kaikkiin näihin tunteisiin. Kuinka olisinkaan osannut? Lopulta luulen, että ahdistus ja muut rankat tunteet ovat pakollisia ja lopulta korjaavia. Luulen myös, että kaikki tämä positiivinen on oikein voimauttavaa. Ja kaikkein voimauttavinta se, että minun tarinani voi muuttua jollekin toiselle voimavaraksi. Toivottavasti muuttuu. Siksi olen tässä kaikessa mukana.

Kommentit

Anonyymi sanoi…
Ihanaa minkä positiivisen palautekierteen tämä on saanut aikaan! <3 Nauti ja voimaannu jokaisesta positiivisesta kommentista! Varmasti kaikenlaiset tunteet herää eloon kun lukee, kertoo, kuuntelee, tunnemaailma on ihmeellinen. Sinun tarinasi on ainakin minulle voimavara!:)
Essi Lohilahti sanoi…
Voi että! Ihanaa, että tukea tulvii joka puolelta <3 Tsemppiä kovasti! <3:llä Essi www.yli9kuukautta.blogspot.fi

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emme me lukkiutuneetkaan kotiin

Adoptioon valmistautuessamme kävimme kursseilla ja neuvonnassa. Niistä jäi monia asioita mieleen. Yksi niistä asioista on se, että kiintymyssuhteen kehittymisen vuoksi olisi hyvä rauhoittaa aluksi elämä oman perheen keskeiseksi. Lapsen on hyvä oppia ensin tuntemaan omat vanhemmat ja vasta sitten alkaa tutustua muuhun maailmaan.
Me emme ole totelleet.
Jo hakumatkalla kyläilimme tuttavaperheessä ja kotiin päästyämme olemme tavanneet monia ihmisiä. Tietysti monet haluavat nähdä meidät. Ja me haluamme nähdä ystäviämme ja perhettämme! Tietenkin haluamme. Meillä oli heitä aivan älytön ikävä silloin, kun vietimme melkein neljä viikkoa hotellin muurien sisäpuolella tutustumassa toisiimme.
Meidän elämämme on sellaista. Me tapaamme ihmisiä, koska ihmiset ovat meille tärkeitä. Vietämme me tietysti paljon aikaa keskenämmekin. Halaamme, sylittelemme ja leikimme. Kerromme, että rakastamme. Meidän ihana perheemme!

Olen yksinäinen

Kirjoitan nyt tekstin, jonka kirjoittamista olen suunnitellut jo useamman vuoden. Asia painaa minua jatkuvasti eikä se tunnu katoavan, vaikka olen yrittänyt ja toivonut pitkään. Tästä tulee vuodatus, joka sisältää aikamoisen määrän itsesääliä. Jostain syystä juuri tämän kirjoittaminen pelottaa minua. On vaikeaa olla avoin muustakin kuin lapsettomuuteen liittyvästä.
Olen yksinäinen. 
Yksinäisyys istahti minuun jo lapsuudessa. Olen kotoisin hyvin pieneltä paikkakunnalta ja kävin ala-asteeni 16 oppilaan koulussa. Minulla oli kaksi luokkakaveria. Meidän perheemme muutti kylään ulkopuolelta. Tiesin aina olevani vääränlainen. En kenenkään sukulainen, väärästä perheestä.
Opiskeluaikoina minulla oli useampikin todella läheinen ystävä. Jokaisen kanssa olin hyvin läheinen. Se oli paita ja peppu -ystävyyttä aina siihen saakka, kunnes ystävä hylkäsi minut paremman tieltä. Lopulta muutuin todella varovaiseksi. En uskalla kiintyä liikaa, koska en halua tulla enää hylätyksi.
Minulla on ja on ollut lähei…

Onnen keskelle tuli myös suru

Siitä on nyt tarkalleen viikko. Hain koiran veljeni luota kotiin. Kävin sen kanssa viimeisellä lenkillä. Rapsuttelin sitä takapihalla ja syötin viimeisiä herkkuja. Nostin sen viimeisen kerran autoon, ja mieheni ajoi sen kanssa eläinlääkäriin.

Koiran kuolema sattuu kovasti. Tuntuu syylliseltä. Aina välillä havahdun ajattelemaan, ettei kukaan pidä huolta siitä. Se on nyt aivan yksin. Me hylkäsimme sen.

Olen onnellinen. Sain ihanan koiran, joka kulki mukana niin monessa. Kahdentoista vuoden ajan minä pidin huolta siitä ja se piti huolta minusta. Se vei minut ulos silloinkin, kun olisin mieluummin jäänyt ikuisiksi ajoiksi itkemään sänkyyn. Se juoksi minun kanssani silloin, kun oli pakko juosta kovaa, että saisi ahdistuksen salpaamat keuhkot taas toimimaan.

Minulla on aivan älytön ikävä. En saa enää koskaan silittää sen mustaa pehmeää karvaa. Se ei enää koskaan nuku jaloissani. Se ei enää saa hepuleita pelkästä elämän ilosta. Se ei enää ulvo, kun paloauto ajaa ohi. Sen tyhjä panta makaa kä…