Sivun näyttöjä yhteensä

lauantai 15. huhtikuuta 2017

Kyllääntymispiste saavutettu

Olen puhunut, kirjoittanut ja lukenut lapsettomuudesta viimeisen kuukauden aikana paljon enemmän kuin pitkään aikaan. Aivan älyttömästi.

Aivan yhtäkkiä alkoi mahdottomasti kyllästyttää. Se sama tarina. Ne samat jutut. Samat kommentit. Eikä mikään muutu, koska tarina on sellainen kuin se on.

Vaikeimmista ajoista on jo neljä vuotta. En enää elä aktiivisesti surun keskellä. Kaikkein eniten tällä hetkellä elän rauhallista odotusta. Asiat ovat siis juuri nyt oikein mainiosti.

Lapsettomuudesta puhuminen on tietysti aktivoinut vanhoja tunteita. Toisaalta olen saanut asiaan liittyen paljon kommentteja. Se on ihanaa! En todellakaan tarkoita, että minulle ei saisi asiasta kirjoittaa tai puhua. Luen, kirjoitan, kuuntelen ja puhun mielelläni.

Kaikkein kyllästynein olen niihin kommentteihin, jotka olisi viisainta jättää kokonaan lukematta. Ne ovat niitä kommentteja, jotka ilmestyvät lehtien nettisivuille juttujen perään. Niissä kommentoivat ovat niitä armottomia, joita etukäteen pelkäsin. He lukevat jutut niin, että olen katkeroitunut ja jäänyt suruuni vellomaan. He eivät voi nähdä sitä, missä tilanteessa olen nyt. Että olen toipunut ja päässyt jo niin paljon eteenpäin.

Toisaalta tämä on hyvä. Mahtava piste tämän elämänvaiheen käsittelylle. Odotus-kirjan avulla saan surullisen tarinani kirjoihin ja kansiin. Siitä tehtyjen juttujen myötä olen saanut kerrattua tarinani ja laitettua siihen pisteen.

Tämän pyörityksen jälkeen on todella aika suunnata eteenpäin. On aika jatkaa onnellista odotusta, elää viimeisiä hetkiä näin, nukkua hyvin(, koska nykyään se on mahdollista), matkustella, syödä ulkona ja kaikkea sitä, mitä minulle kuulemma tulee myöhemmin ikävä.

tiistai 11. huhtikuuta 2017

Vierailulla

Tapasimme viikonloppuna perheen, jonka lapsi on aivan äskettäin saapunut maahan. Lapsen vanhemmat ovat ystäviämme adoptiovalmennuksesta.

Oli uskomattoman ihanaa nähdä, että aivan tavallinen ja tuttu perhe saa adoption kautta lapsen. Näitä adoptioita siis ihan oikeasti tapahtuu aivan oikeille ja olemassa oleville ihmisille!

On upeaa, että olemme löytäneet vertaisia. Heiltä saa kaikkein parhaimman tiedon ja juuri oikeaan aikaan. Heidän kanssaan voimme oikeasti vaihtaa ajatuksia. Ei tarvitse tiedottaa. Voi vain olla ajatustensa ja tunteidensa kanssa.

Ikävä omaa lasta kohti kasvoi kyllä taas hieman.

sunnuntai 9. huhtikuuta 2017

Tahattomasti lapsettomilla on vastuu liikakansoituksesta

Kun lapsettomuudesta kirjoitetaan mediassa, saa kirjoitus aina aika samanlaisia kommentteja. Yksi kommenttityyppi on se, jossa sanotaan, ettei kaikkien tarvitsekaan saada lapsia. Maailmassa on liian paljon ihmisiä jo nykyisellään. On siis typerää haluta lasta niin paljon, että menee hoitoihin. Kannattaisi tehdä ekoteko ja jättää lapsi tekemättä kokonaan.

Luen aika vähän lapsitoiveeseen, raskauteen ja pieniin lapsiin liittyviä juttuja, joten en ihan tarkkaan tiedä, mutta arvelen, ettei näitä kommetteja tule sellaisiin juttuihin.

Liikakansoituksen ratkaisu tuntuu siis olevan nimenomaan tahattomasti lapsettomien harteilla. Luonnonvalinta on karsinut juuri meidät pois lisääntyjien joukosta ja siihen on tyytyminen.

Kyllästyttävä kommentti.


lauantai 8. huhtikuuta 2017

Lisää juttuja mediassa

Tänään Kaleva julkaisi jutun Odotus-kirjasta:
"Hankkisi lapsia, niin tietäisi jotain heräämisestä"– Kommentit satuttavat lapsetonta
Sama juttu löytyy myös monesta muusta Lännen median lehdestä.

Myös Yle radio 1:n Kultakuume-ohjelmassa haastateltiin valokuvaaja Raisa Kyllikki Rantaa
Lapsettomuuden kipu tiivistyi Odotuksen kuviin. Valokuvaaja Raisa Kyllikki Ranta kuvasi viisi vuotta valokuvateostaan viidestä naisesta ja heidän kohtaamastaan lapsettomuudesta. (Alkaa kohdasta 34.)

Ja Etelä-Suomen Sanomat:
Neljä väljähtänyttä ystävyyssuhdetta, 32 raskaustestiä, nolla lasta – Raisa Kyllikki Ranta kertoo kuvin, mitä lapsettomuus on

torstai 6. huhtikuuta 2017

Pikkulapsen vanhemmilla on yksinoikeus väsymykseen

Minua kolhaistiin. Ihan yllättäen, hyväntuulisen jutustelun lopuksi. Loukkaus heitettiin oven raosta niin, ettei loukkaaja jäänyt vastaamaan sanoistaan. Heitti pommin oven raosta, painoi oven kiinni ja lähti matkoihinsa.
"Kannattaisi hankkia lapsia, niin tietäisi, mitä puhuu heräämisestä ja nukkumisesta."

On nimittäin niin, että kenelläkään muulla ei voi olla kokemusta väsymyksestä kuin pienen lapsen vanhemmalla. Kukaan muu ei voi ymmärtää, mitä väsymys on. Kenelläkään muulla ei ole oikeutta puhua nukkumisesta. Ei edes siitä, että viikonloppuna ei tarvitse laittaa herätyskelloa soittamaan.

En toki vähättele sitä väsymystä. Huonosti nukkuvan pikkulapsen kanssa vanhemmat ovat luonnollisesti todella kovilla. Jatkuva väsymys on kamalaa. Tietysti se on!

Väitän kuitenkin, että myös minulla on kokemusta raastavasta väsymyksestä. Siitä, kun herää kahden aikaan aamuyöllä kipuihin, jotka ovat nukkuessa päässeet niin koviksi, että lääkkeen vaikutusta on odotettava tuntitolkulla. Ja kun siitä huolimatta aamulla raahaa itsensä töihin, koska ei kestä ajatella elämäänsä kotisohvalla maaten.

Ja vaikka minulla ei kokemusta väsymyksestä olisikaan, on puhdasta ilkeyttä heittää tuollaisia kommentteja tuntematta toisen taustoja. Olisi edes jäänyt vastaamaan sanoistaan. Olisin voinut kertoa.

sunnuntai 2. huhtikuuta 2017

En ole vahva! En ole!

Mitä sillä tarkoitetaan, kun halutaan kehua rankkoja juttuja kokenutta vahvaksi? En oikeasti ymmärrä sitä sanaa. Se tuntuu tyhjältä.

Mikä on vahvuuden vastakohta? Onko se hajoaminen? Kuinka pahasti pitää hajota, ettei enää ole vahva?

Entä jos ei tunnu vahvalta? Entä jos vahvuuden sijaan muistaakin kaikki ne hetket,
kun ei saanutkaan pidätettyä itkua,
kun joutui pakenemaan paikalta, ja huutamaan yksin käteensä tai tyynyyn, jotta kukaan ei kuulisi,
kun itku kouristi vessan lattialle illanistujaisissa,
kun yritti kylmällä vedellä muuttaa itkun turvottamat silmät raikkaiksi,
kun istui tunnin verran oven takana piikki kädessä ennen kuin uskalsi pistää sen vatsaansa,
kun ei uskaltanut seisoa rautatieasemalla liian lähellä raidetta, jottei hyppäisi,
kun joutui pakenemaan peiton alle koko päiväksi, koska ei saattanut kohdata maailmaa,
kun puristi käsiään niin kovasti nyrkkiin, että kynnet tekivät ihoon reiän,
kun joutui juoksemaan niin kovaa kuin pystyi, koska ei muuten muistanut hengittää,
kun itki leikkauspöydällä kauhuissaan hoitajien hyöriessä ympärillä,
kun istui lomaviikon sohvan nurkassa eikä enää osannut pyytää keneltäkään apua
tai kun jokainen vatsakipu saa pelkäämään kipujen uutta tulemista?

Mikä on vahvuuden vaihtoehto? Millaisia heikot ihmiset ovat? Kuinka heikon erottaa vahvasta? Mitä minulle olisi tapahtunut, jos olisinkin heikko?