Siirry pääsisältöön

En ole vahva! En ole!

Mitä sillä tarkoitetaan, kun halutaan kehua rankkoja juttuja kokenutta vahvaksi? En oikeasti ymmärrä sitä sanaa. Se tuntuu tyhjältä.

Mikä on vahvuuden vastakohta? Onko se hajoaminen? Kuinka pahasti pitää hajota, ettei enää ole vahva?

Entä jos ei tunnu vahvalta? Entä jos vahvuuden sijaan muistaakin kaikki ne hetket,
kun ei saanutkaan pidätettyä itkua,
kun joutui pakenemaan paikalta, ja huutamaan yksin käteensä tai tyynyyn, jotta kukaan ei kuulisi,
kun itku kouristi vessan lattialle illanistujaisissa,
kun yritti kylmällä vedellä muuttaa itkun turvottamat silmät raikkaiksi,
kun istui tunnin verran oven takana piikki kädessä ennen kuin uskalsi pistää sen vatsaansa,
kun ei uskaltanut seisoa rautatieasemalla liian lähellä raidetta, jottei hyppäisi,
kun joutui pakenemaan peiton alle koko päiväksi, koska ei saattanut kohdata maailmaa,
kun puristi käsiään niin kovasti nyrkkiin, että kynnet tekivät ihoon reiän,
kun joutui juoksemaan niin kovaa kuin pystyi, koska ei muuten muistanut hengittää,
kun itki leikkauspöydällä kauhuissaan hoitajien hyöriessä ympärillä,
kun istui lomaviikon sohvan nurkassa eikä enää osannut pyytää keneltäkään apua
tai kun jokainen vatsakipu saa pelkäämään kipujen uutta tulemista?

Mikä on vahvuuden vaihtoehto? Millaisia heikot ihmiset ovat? Kuinka heikon erottaa vahvasta? Mitä minulle olisi tapahtunut, jos olisinkin heikko?

Kommentit

Lukija sanoi…
Tunnistan nämä ajatukset hyvin. Minua on sanottu usein vahvaksi ja tuntuu, että sillä kuitataan vaikeita asioita. Ikään kuin vahvalle vastoinkäymiset olisivat pienempiä, että vahvasta ei tarvitse muiden olla huolissaan. Itse uskon, että vahvuuttani on tunteiden kohtaaminen ja rajojen asettaminen. Mutta ei se pahimmassa vaiheessa auta. Meillä oli tosi vaikea adoptioprosessi ja kyllä meitä kehuttiin vahvoiksi ja hyviksi ihmisiksi ja vaikka mitä. Ja itsestäni tuntui vain siltä, että jos saisin valita, ryhtyisin heikoksi ja välttyisin niiltä "vahvuutta vaativilta" kokemuksilta. En usko, että vastoinkäymiset ketään vahvistavat, mutta niiden jälkeen tietää, miltä juuri sellainen suru tai kipu tai pelko tai ahdistus tuntuu. Aika monta kertaa miehelle itkin, että en ole, enkä halua olla vahva, mutta ei siinä muu auta kuin kestää. Kun ei ole parempiakaan vaihtoehtoja.

Meidän prosessi päättyi onnellisesti ja nyt eletään täyttä lapsiperheen elämää. Ei se vaikea matka meitä varmasti paremmiksi vanhemmiksi tai ihmisiksi tehnyt, mutta se meni niin. Ja koska se kaikki teki meistä vanhemmat, nyt on hyvä.

Voimia odotukseen ja toivon kovasti, että teidän prosessi sujuu toiveidesi mukaan. Ei tarvitse olla vahva, kunhan jaksaa aina vähän eteenpäin.
Anonyymi sanoi…
Se on defenssimekanismi. Sillä eriytetään kokemukset omasta itsestä, saadaan aikaan tunne, että minä en voisi kyetä, minulle ei voisi noin tapahtua.
Ja aika usein sitä seuraa vielä se, että ihmiselle ei anneta enemmän kuin kestää. Ihan kakkapuhetta, mutta tarpeellinen defenssi. Tuntuu sille kanssaihmiselle turvalliselta ajatella, että vain erikoisille ihmisille annetaan erikoisia haasteita joista selvitä.
Anonyymi sanoi…
Itsekin olen päätynyt edellisen kommentin lopputulokseen. Toisella ihmisellä ei aina ole kykyä/taitoa/herkkyyttä mitälie ottaa vastaan muiden vastoinkäymisiä ja tunteita. Ikävä kyllä silloin he eivät myöskään voi tarjota myötätuntoa. Toisen suru on nähtävä ja hyväksyttävä ennenkuin siihen voi ottaa osaa.
Illusia sanoi…
Kiitos näistä kommenteista!

Tosiaan, kyseessä varmasti on defenssimekanismi. Onhan se helpompaa ajatella, että toinen kestää.

Eikä kestämisen ja vahvuuden kulissien taakse oikein pääse kukaan katsomaan. En minä ainakaan ole päästänyt sinne ihan täysin ketään, vaikka olenkin yrittänyt kertoa näistä kaikista tunteista. Silti minusta on päälle päin näkynyt toimiva ja elossa oleva ihminen.
Fenix sanoi…
Juuri näitä pohdintoja olen itsekin käynyt läpi. Yhdyn pitkälti ensimmäisen kommentoijan ajatuksiin - vahvalle vastoinkäymisten katsotaan olevan pienempiä. "Kenellekään ei anneta enemmän kuin jaksaa kantaa", "vastoinkäymiset vahvistaa" yms. bullshitiä. Ärsyttävä tämä tapa etsiä jostakin hirveästä asiasta jotakin positiivista - aina sitä ei vain yksinkertaisesti ole. Mikä todella olisi ollut kestämisen vaihtoehto - se junako? Kyllä se on ainakin omalla kohdallani ollut niin, että se mikä on tuotu eteen on vain ollut pakko kestää. Parempia vaihtoehtoja ei ole. Se toinen vaihtoehto olisi aiheuttanut kohtuutonta surua läheisille. Ja kyllä sitäkin on tullut usein pohdittua. Ne ovat juuri näitä "heikkoja" hetkiä, jolloin ei uskalla juuri kotoaan ulos astua, jottei vain ottaisi sitä viimeistä harha-askelta junan tai auton eteen.

Ja todellakin, jos olisin saanut valita, olisin minäkin ryhtynyt heikoksi ja välttynyt niiltä "vahvuutta vaativilta" kokemuksilta.

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Olen yksinäinen

Kirjoitan nyt tekstin, jonka kirjoittamista olen suunnitellut jo useamman vuoden. Asia painaa minua jatkuvasti eikä se tunnu katoavan, vaikka olen yrittänyt ja toivonut pitkään. Tästä tulee vuodatus, joka sisältää aikamoisen määrän itsesääliä. Jostain syystä juuri tämän kirjoittaminen pelottaa minua. On vaikeaa olla avoin muustakin kuin lapsettomuuteen liittyvästä.
Olen yksinäinen. 
Yksinäisyys istahti minuun jo lapsuudessa. Olen kotoisin hyvin pieneltä paikkakunnalta ja kävin ala-asteeni 16 oppilaan koulussa. Minulla oli kaksi luokkakaveria. Meidän perheemme muutti kylään ulkopuolelta. Tiesin aina olevani vääränlainen. En kenenkään sukulainen, väärästä perheestä.
Opiskeluaikoina minulla oli useampikin todella läheinen ystävä. Jokaisen kanssa olin hyvin läheinen. Se oli paita ja peppu -ystävyyttä aina siihen saakka, kunnes ystävä hylkäsi minut paremman tieltä. Lopulta muutuin todella varovaiseksi. En uskalla kiintyä liikaa, koska en halua tulla enää hylätyksi.
Minulla on ja on ollut lähei…

"Naakat lentää yhdessä"

Minun on pitänyt kirjoittaa moneen otteeseen lapsen kielen kehittymisestä. Se on niin kiinnostavaa! Kiinnostavaa sekä yksityisesti että ammatillisesti.

Olen aloittanutkin sen postauksen kirjoittamista, mutta en ole ehtinyt sitä tehdä. En vielä hautaa ajatusta, mutta totean tässä vaiheessa sen, että kieli on kehittynyt käsittämättömän huimaa vauhtia.

Tänään hän kertoi minulle bussimatkalla esimerkiksi nämä asiat:
"Aurinko laskee alas. On menny jo. Hämärää. Pimeää. Valo päällä. Yö."
"Naakat lentää yhdessä. Lentää taivaalla. Sininen taivas."
"Junaa ei tankata. Sähkö tulee ylhäältä. Sähköjohto ylhäällä."
"Isi-ukkeli on jo kotona. Isi bussilla kotiin. Isi odottaa. Kissat odottaa."

Hän siis puhuu jo suomea. Voi kun itsekin oppisi kieliä tuota tahtia!

Vertaiset vertaansa vailla

Olen todella tyytyväinen siihen, että asuinpaikaksemme on valikoitunut yksi Suomen suurimmista kaupungeista. Täältä löytyy nimittäin kaikkea, mitä tarvitsen. Myös paljon muita adoptioperheitä.
Tapaamme muita adoptioperheitä virallisissa tapaamisissa kaksi kertaa kuukaudessa. On isompi adoptiokerho, joka kokoontuu viikonloppuna ja pienempi, joka kokoontuu arkisena aamupäivänä.
Eniten kadun odotuksessani sitä, että en ikinä etsiytynyt näihin kerhoihin. Odottaminen tuntui niin epävarmalta ja tuskastuttavalta, että pelkäsin tavata perheitä. Pelkäsin, että ikävä kasvaisi liian kovaksi ja että lasten ja vanhempien näkeminen riipaisisi yhtä syvältä kuin kriisin pahimpana aikana. 
Olisi kannattanut päästä pelosta yli. Olisin nähnyt, kuinka tavallista ja luonnollista elämä adoptiolapsen kanssa on. Kuinka tuoreetkin perheet voivat poistua kotoaan ja osallistua kerhoon. Kuinka erityistarpeet, kiintymyssuhteet ja muut ongelmat eivät olekaan olemista määrittävä tekijä. Kuinka iloista ja riehakasta…