Siirry pääsisältöön

Kyllääntymispiste saavutettu

Olen puhunut, kirjoittanut ja lukenut lapsettomuudesta viimeisen kuukauden aikana paljon enemmän kuin pitkään aikaan. Aivan älyttömästi.

Aivan yhtäkkiä alkoi mahdottomasti kyllästyttää. Se sama tarina. Ne samat jutut. Samat kommentit. Eikä mikään muutu, koska tarina on sellainen kuin se on.

Vaikeimmista ajoista on jo neljä vuotta. En enää elä aktiivisesti surun keskellä. Kaikkein eniten tällä hetkellä elän rauhallista odotusta. Asiat ovat siis juuri nyt oikein mainiosti.

Lapsettomuudesta puhuminen on tietysti aktivoinut vanhoja tunteita. Toisaalta olen saanut asiaan liittyen paljon kommentteja. Se on ihanaa! En todellakaan tarkoita, että minulle ei saisi asiasta kirjoittaa tai puhua. Luen, kirjoitan, kuuntelen ja puhun mielelläni.

Kaikkein kyllästynein olen niihin kommentteihin, jotka olisi viisainta jättää kokonaan lukematta. Ne ovat niitä kommentteja, jotka ilmestyvät lehtien nettisivuille juttujen perään. Niissä kommentoivat ovat niitä armottomia, joita etukäteen pelkäsin. He lukevat jutut niin, että olen katkeroitunut ja jäänyt suruuni vellomaan. He eivät voi nähdä sitä, missä tilanteessa olen nyt. Että olen toipunut ja päässyt jo niin paljon eteenpäin.

Toisaalta tämä on hyvä. Mahtava piste tämän elämänvaiheen käsittelylle. Odotus-kirjan avulla saan surullisen tarinani kirjoihin ja kansiin. Siitä tehtyjen juttujen myötä olen saanut kerrattua tarinani ja laitettua siihen pisteen.

Tämän pyörityksen jälkeen on todella aika suunnata eteenpäin. On aika jatkaa onnellista odotusta, elää viimeisiä hetkiä näin, nukkua hyvin(, koska nykyään se on mahdollista), matkustella, syödä ulkona ja kaikkea sitä, mitä minulle kuulemma tulee myöhemmin ikävä.

Kommentit

Donna Orkidea sanoi…
Olen seuraillut blogiasi pitkään, ja julkisuuteen tulosi oli mun mielestä hieno ja rohkea veto. :) Lapsettomuusasioista puhumisella ja niistä puhumattomuudella on varmasti aikansa ja paikkansa. Ehkä sun "kyllääntyminen" on myös yksi merkki siitä, että olet työstänyt asian niin valmiiksi kuin se tässä vaiheessa on työstyäkseen? Eräs fiksu sanoi mulle kerran, että asioita ei kannata olettaa pystyvänsä työstämään "kerralla pakettiin", vaan ne työstyvät sen verran kuin kulloinkin on mahdollista, ja ehkä toisessa elämänvaiheessa taas lisää, jos se on vielä silloin tarpeen.

Onnellista odotusta, rentoa elelyä ja hyvää kevättä! <3
Illusia sanoi…
Paljon kiitoksia kommentista. Tosi mukava lukea ajatuksiasi.

Varmasti on juuri niin, että toipuminen tapahtuu sykäyksissä. Tämä sykäys varmasti heittää pitkälle eteenpäin.
Toiveena vauva. sanoi…
Mulla on välillä ihan sama fiilis. Kyllästyttää puhua varsinkin uusille ihmisille lapsettomuudesta. Tai huomaan kyllästyneen niihin vastauksiin. Vaikka kuinka kertoisi yksityiskohtaisesti niistä tunteista mitä kokee niin aina saa vähättelyä ja sellasen tunteen, ettei toinen edes yritä ymmärtää. En jaksa nykyää edes alkaa korjaamaan tai oikomaan kun tulee niitä että no mutta saat nyt matkustella ja tehdä kaikkea mitä lapsen kanssa ei välttämättä pysty niin hyvin tekemään. joten antaa olla, oon yrittäny oikoa näitä asioita niin monta vuotta etten enää jaksa ihan samanlailla :D

Oli muuten ihana nähdä lauantaina! <3
Illusia sanoi…
Aika samoja polkuja ne keskustelut tosiaan kulkevat. Harvoin näihin juttuihin saa uutta näkökulmaa silloin, kun juttelee ihmisen kanssa, jolla ei ole samaa kokemusta.

Oli tosi kiva tavata lauantaina!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emme me lukkiutuneetkaan kotiin

Adoptioon valmistautuessamme kävimme kursseilla ja neuvonnassa. Niistä jäi monia asioita mieleen. Yksi niistä asioista on se, että kiintymyssuhteen kehittymisen vuoksi olisi hyvä rauhoittaa aluksi elämä oman perheen keskeiseksi. Lapsen on hyvä oppia ensin tuntemaan omat vanhemmat ja vasta sitten alkaa tutustua muuhun maailmaan.
Me emme ole totelleet.
Jo hakumatkalla kyläilimme tuttavaperheessä ja kotiin päästyämme olemme tavanneet monia ihmisiä. Tietysti monet haluavat nähdä meidät. Ja me haluamme nähdä ystäviämme ja perhettämme! Tietenkin haluamme. Meillä oli heitä aivan älytön ikävä silloin, kun vietimme melkein neljä viikkoa hotellin muurien sisäpuolella tutustumassa toisiimme.
Meidän elämämme on sellaista. Me tapaamme ihmisiä, koska ihmiset ovat meille tärkeitä. Vietämme me tietysti paljon aikaa keskenämmekin. Halaamme, sylittelemme ja leikimme. Kerromme, että rakastamme. Meidän ihana perheemme!

Olen yksinäinen

Kirjoitan nyt tekstin, jonka kirjoittamista olen suunnitellut jo useamman vuoden. Asia painaa minua jatkuvasti eikä se tunnu katoavan, vaikka olen yrittänyt ja toivonut pitkään. Tästä tulee vuodatus, joka sisältää aikamoisen määrän itsesääliä. Jostain syystä juuri tämän kirjoittaminen pelottaa minua. On vaikeaa olla avoin muustakin kuin lapsettomuuteen liittyvästä.
Olen yksinäinen. 
Yksinäisyys istahti minuun jo lapsuudessa. Olen kotoisin hyvin pieneltä paikkakunnalta ja kävin ala-asteeni 16 oppilaan koulussa. Minulla oli kaksi luokkakaveria. Meidän perheemme muutti kylään ulkopuolelta. Tiesin aina olevani vääränlainen. En kenenkään sukulainen, väärästä perheestä.
Opiskeluaikoina minulla oli useampikin todella läheinen ystävä. Jokaisen kanssa olin hyvin läheinen. Se oli paita ja peppu -ystävyyttä aina siihen saakka, kunnes ystävä hylkäsi minut paremman tieltä. Lopulta muutuin todella varovaiseksi. En uskalla kiintyä liikaa, koska en halua tulla enää hylätyksi.
Minulla on ja on ollut lähei…

Onnen keskelle tuli myös suru

Siitä on nyt tarkalleen viikko. Hain koiran veljeni luota kotiin. Kävin sen kanssa viimeisellä lenkillä. Rapsuttelin sitä takapihalla ja syötin viimeisiä herkkuja. Nostin sen viimeisen kerran autoon, ja mieheni ajoi sen kanssa eläinlääkäriin.

Koiran kuolema sattuu kovasti. Tuntuu syylliseltä. Aina välillä havahdun ajattelemaan, ettei kukaan pidä huolta siitä. Se on nyt aivan yksin. Me hylkäsimme sen.

Olen onnellinen. Sain ihanan koiran, joka kulki mukana niin monessa. Kahdentoista vuoden ajan minä pidin huolta siitä ja se piti huolta minusta. Se vei minut ulos silloinkin, kun olisin mieluummin jäänyt ikuisiksi ajoiksi itkemään sänkyyn. Se juoksi minun kanssani silloin, kun oli pakko juosta kovaa, että saisi ahdistuksen salpaamat keuhkot taas toimimaan.

Minulla on aivan älytön ikävä. En saa enää koskaan silittää sen mustaa pehmeää karvaa. Se ei enää koskaan nuku jaloissani. Se ei enää saa hepuleita pelkästä elämän ilosta. Se ei enää ulvo, kun paloauto ajaa ohi. Sen tyhjä panta makaa kä…