Siirry pääsisältöön

Pikkulapsen vanhemmilla on yksinoikeus väsymykseen

Minua kolhaistiin. Ihan yllättäen, hyväntuulisen jutustelun lopuksi. Loukkaus heitettiin oven raosta niin, ettei loukkaaja jäänyt vastaamaan sanoistaan. Heitti pommin oven raosta, painoi oven kiinni ja lähti matkoihinsa.
"Kannattaisi hankkia lapsia, niin tietäisi, mitä puhuu heräämisestä ja nukkumisesta."

On nimittäin niin, että kenelläkään muulla ei voi olla kokemusta väsymyksestä kuin pienen lapsen vanhemmalla. Kukaan muu ei voi ymmärtää, mitä väsymys on. Kenelläkään muulla ei ole oikeutta puhua nukkumisesta. Ei edes siitä, että viikonloppuna ei tarvitse laittaa herätyskelloa soittamaan.

En toki vähättele sitä väsymystä. Huonosti nukkuvan pikkulapsen kanssa vanhemmat ovat luonnollisesti todella kovilla. Jatkuva väsymys on kamalaa. Tietysti se on!

Väitän kuitenkin, että myös minulla on kokemusta raastavasta väsymyksestä. Siitä, kun herää kahden aikaan aamuyöllä kipuihin, jotka ovat nukkuessa päässeet niin koviksi, että lääkkeen vaikutusta on odotettava tuntitolkulla. Ja kun siitä huolimatta aamulla raahaa itsensä töihin, koska ei kestä ajatella elämäänsä kotisohvalla maaten.

Ja vaikka minulla ei kokemusta väsymyksestä olisikaan, on puhdasta ilkeyttä heittää tuollaisia kommentteja tuntematta toisen taustoja. Olisi edes jäänyt vastaamaan sanoistaan. Olisin voinut kertoa.

Kommentit

Anonyymi sanoi…
Ärsyttävän yleinen tapa muutoinkin. Et tiedä mitään huolissaan olemisesta jos sinulla ei ole lapsia. Et tiedä mitään valvomisesta, jos et ole äiti. Et tiedä MITÄÄN rakastamisesta kunnes sinulla on omia lapsia! Niin, eihän sitä nyt ihmisellä ole tunteita ennenkuin on itsestään pusertanut ulos uuden elämän ( koska luonnollisestikaan et myöskään ole äiti, jos olet lapsesi saanut sektiolla ).
Olen aina ollut huono nukkumaan, mutta kun on itku kurkussa lääkärille sanonut että en kertakaikkiaan uskalla istua autoon ja ajaa töihin kun on kuukauden nukkunut yössä korkeintaan kaksi tuntia, pelkään aiheuttavani kolarin, lääkärin vastaus on jotakuinkin "no voivoi, ota päiväunet". Saman kun kerroin ollessani raskaana, sain käteeni kuukauden sairaslomalapun.
Annim sanoi…
Voi miten kamala kommentti! Vaikka itse olen kokenut tuon syvän väsymyksen lapsen kanssa, niin olen yhä sitä mieltä, että väsymys on suhteellista ja että kaikki kokevat sen omalla tavallaan. Ei kenenkään väsymystä tule aliarvioida tai arvostella.

Joskus ihan tavallisena työaamunakin väsymys tuntuu ihan yhtä uuvuttavalta kuin tuolloin kun heräsimme tunnin välein lapsen ollessa vauva. Kaikki on suhteellista, ei väsymystiloja voi edes vertailla.

Ainu sanoi…
Todella kurja kommentti. Kuten ylipäätään tuollainen vertailu ja toisen tunteiden sekä kokemusten yläpuolelle kohottautuminen on. En mä lapsen myötä oppinut mitään ylimaallista rakkaudesta tai väsymyksestä tai yhtään mistään. Tiedänpä kokemusteni myötä nyt vain sen, miltä itsestäni tämän lapsen äitiys on tuntunut. En sitä, miltä kanssaihmisistä voi heidän oma elämänsä tuntua. Ärsyttää puolestasi.
Anonyymi sanoi…
Itse sairastuin noin 25-vuotiaana lapsettomana unettomuuteen, joka johtui kamalasta työilmapiiristä (ja muustakin stressistä). Olin ollut aiemminkin vähän huono nukkuja, mutta silloin todella heräilin öisin sydän hakaten useita kertoja. Se oli hirveää, varsinkin kun aamulla piti mennä töihin. Mulla oikeasti alkoi kuuppa olla ihan sekaisin. En mielelläni muistele itseäni niinä aikoina. Ei unettomuus ole mikään pikkulasten vanhempien yksinoikeus, kyllä muistakin syistä voi valvoa, esim. sairauksien. Ja jotkut tosiaan kärsivät unettomuudesta ns. ihan muuten vain, vaikkei elämässä olisi valvottavaa vauvaa tai sairauttakaan. Ei heitäkään saa vähätellä. Heillähän on oikeastaan vielä mutkikkaampi tilanne siinä mielessä, ettei heidän unettomuuttaan paranna se, että vauva oppii nukkumaan tai sairaus saadaan kuriin.
Anonyymi sanoi…
Kevytunisena herään öisin n. 2h välein, mutta kun herättäjänä ei ole lapsi, niin varmaan minäkään en tiedä väsymyksestä mitään...
Illusia sanoi…
No niinpä! On olemassa vaikka kuinka paljon syitä väsymykseen.

Kiitos näistä kommenteista! Siitä saa voimaa, kun tietää, että ei kuitenkaan ole loukkaantunut ihan turhasta.
Anonyymi sanoi…
Löysin blogiisi lehtijutun perusteella. Kiitos, että jaat näitä ajatuksia, jotka ovat itsellenikin tuttuja. Väsymykseen liittyen yksi pienten lasten äitituttuni sanoi kyllä kerran ihanasti, että hän sentään saa olla päivät kotona lasten kanssa väsyneenä, mutta minä joudun käymään väsyneenä töissä ja se voi olla paljon rankempaa. Vapautti sillä minut siitä varomisesta, etten pienten lasten vanhempien kuullen saisi ikinä sanoa olevani väsynyt.

Toisaalta on niitä tökeröitä kommentteja joskus tullut sellaisiltakin, jotka tietävät lapsettomuudestani. Pari kertaa ovat äitiystäväni tokaisseet oman lapsensa kiukutellessa tai kaataessa maitoa lattialle, että "ole onnellinen, kun sulla ei ole lapsia". En oikein ole löytänyt siinä tilanteessa sanoja, koska ihan mielelläni minä sen maidon pyyhkisin pois lattialta, jos vain saisin.
Illusia sanoi…
Kiitos! Hienoa, että löysit jutusta vertaisia ajatuksia. Ihanaa, että kommentoit!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Olen yksinäinen

Kirjoitan nyt tekstin, jonka kirjoittamista olen suunnitellut jo useamman vuoden. Asia painaa minua jatkuvasti eikä se tunnu katoavan, vaikka olen yrittänyt ja toivonut pitkään. Tästä tulee vuodatus, joka sisältää aikamoisen määrän itsesääliä. Jostain syystä juuri tämän kirjoittaminen pelottaa minua. On vaikeaa olla avoin muustakin kuin lapsettomuuteen liittyvästä.
Olen yksinäinen. 
Yksinäisyys istahti minuun jo lapsuudessa. Olen kotoisin hyvin pieneltä paikkakunnalta ja kävin ala-asteeni 16 oppilaan koulussa. Minulla oli kaksi luokkakaveria. Meidän perheemme muutti kylään ulkopuolelta. Tiesin aina olevani vääränlainen. En kenenkään sukulainen, väärästä perheestä.
Opiskeluaikoina minulla oli useampikin todella läheinen ystävä. Jokaisen kanssa olin hyvin läheinen. Se oli paita ja peppu -ystävyyttä aina siihen saakka, kunnes ystävä hylkäsi minut paremman tieltä. Lopulta muutuin todella varovaiseksi. En uskalla kiintyä liikaa, koska en halua tulla enää hylätyksi.
Minulla on ja on ollut lähei…

"Naakat lentää yhdessä"

Minun on pitänyt kirjoittaa moneen otteeseen lapsen kielen kehittymisestä. Se on niin kiinnostavaa! Kiinnostavaa sekä yksityisesti että ammatillisesti.

Olen aloittanutkin sen postauksen kirjoittamista, mutta en ole ehtinyt sitä tehdä. En vielä hautaa ajatusta, mutta totean tässä vaiheessa sen, että kieli on kehittynyt käsittämättömän huimaa vauhtia.

Tänään hän kertoi minulle bussimatkalla esimerkiksi nämä asiat:
"Aurinko laskee alas. On menny jo. Hämärää. Pimeää. Valo päällä. Yö."
"Naakat lentää yhdessä. Lentää taivaalla. Sininen taivas."
"Junaa ei tankata. Sähkö tulee ylhäältä. Sähköjohto ylhäällä."
"Isi-ukkeli on jo kotona. Isi bussilla kotiin. Isi odottaa. Kissat odottaa."

Hän siis puhuu jo suomea. Voi kun itsekin oppisi kieliä tuota tahtia!

Vertaiset vertaansa vailla

Olen todella tyytyväinen siihen, että asuinpaikaksemme on valikoitunut yksi Suomen suurimmista kaupungeista. Täältä löytyy nimittäin kaikkea, mitä tarvitsen. Myös paljon muita adoptioperheitä.
Tapaamme muita adoptioperheitä virallisissa tapaamisissa kaksi kertaa kuukaudessa. On isompi adoptiokerho, joka kokoontuu viikonloppuna ja pienempi, joka kokoontuu arkisena aamupäivänä.
Eniten kadun odotuksessani sitä, että en ikinä etsiytynyt näihin kerhoihin. Odottaminen tuntui niin epävarmalta ja tuskastuttavalta, että pelkäsin tavata perheitä. Pelkäsin, että ikävä kasvaisi liian kovaksi ja että lasten ja vanhempien näkeminen riipaisisi yhtä syvältä kuin kriisin pahimpana aikana. 
Olisi kannattanut päästä pelosta yli. Olisin nähnyt, kuinka tavallista ja luonnollista elämä adoptiolapsen kanssa on. Kuinka tuoreetkin perheet voivat poistua kotoaan ja osallistua kerhoon. Kuinka erityistarpeet, kiintymyssuhteet ja muut ongelmat eivät olekaan olemista määrittävä tekijä. Kuinka iloista ja riehakasta…