Siirry pääsisältöön

Pikkulapsen vanhemmilla on yksinoikeus väsymykseen

Minua kolhaistiin. Ihan yllättäen, hyväntuulisen jutustelun lopuksi. Loukkaus heitettiin oven raosta niin, ettei loukkaaja jäänyt vastaamaan sanoistaan. Heitti pommin oven raosta, painoi oven kiinni ja lähti matkoihinsa.
"Kannattaisi hankkia lapsia, niin tietäisi, mitä puhuu heräämisestä ja nukkumisesta."

On nimittäin niin, että kenelläkään muulla ei voi olla kokemusta väsymyksestä kuin pienen lapsen vanhemmalla. Kukaan muu ei voi ymmärtää, mitä väsymys on. Kenelläkään muulla ei ole oikeutta puhua nukkumisesta. Ei edes siitä, että viikonloppuna ei tarvitse laittaa herätyskelloa soittamaan.

En toki vähättele sitä väsymystä. Huonosti nukkuvan pikkulapsen kanssa vanhemmat ovat luonnollisesti todella kovilla. Jatkuva väsymys on kamalaa. Tietysti se on!

Väitän kuitenkin, että myös minulla on kokemusta raastavasta väsymyksestä. Siitä, kun herää kahden aikaan aamuyöllä kipuihin, jotka ovat nukkuessa päässeet niin koviksi, että lääkkeen vaikutusta on odotettava tuntitolkulla. Ja kun siitä huolimatta aamulla raahaa itsensä töihin, koska ei kestä ajatella elämäänsä kotisohvalla maaten.

Ja vaikka minulla ei kokemusta väsymyksestä olisikaan, on puhdasta ilkeyttä heittää tuollaisia kommentteja tuntematta toisen taustoja. Olisi edes jäänyt vastaamaan sanoistaan. Olisin voinut kertoa.

Kommentit

Anonyymi sanoi…
Ärsyttävän yleinen tapa muutoinkin. Et tiedä mitään huolissaan olemisesta jos sinulla ei ole lapsia. Et tiedä mitään valvomisesta, jos et ole äiti. Et tiedä MITÄÄN rakastamisesta kunnes sinulla on omia lapsia! Niin, eihän sitä nyt ihmisellä ole tunteita ennenkuin on itsestään pusertanut ulos uuden elämän ( koska luonnollisestikaan et myöskään ole äiti, jos olet lapsesi saanut sektiolla ).
Olen aina ollut huono nukkumaan, mutta kun on itku kurkussa lääkärille sanonut että en kertakaikkiaan uskalla istua autoon ja ajaa töihin kun on kuukauden nukkunut yössä korkeintaan kaksi tuntia, pelkään aiheuttavani kolarin, lääkärin vastaus on jotakuinkin "no voivoi, ota päiväunet". Saman kun kerroin ollessani raskaana, sain käteeni kuukauden sairaslomalapun.
Annim sanoi…
Voi miten kamala kommentti! Vaikka itse olen kokenut tuon syvän väsymyksen lapsen kanssa, niin olen yhä sitä mieltä, että väsymys on suhteellista ja että kaikki kokevat sen omalla tavallaan. Ei kenenkään väsymystä tule aliarvioida tai arvostella.

Joskus ihan tavallisena työaamunakin väsymys tuntuu ihan yhtä uuvuttavalta kuin tuolloin kun heräsimme tunnin välein lapsen ollessa vauva. Kaikki on suhteellista, ei väsymystiloja voi edes vertailla.

Ainu sanoi…
Todella kurja kommentti. Kuten ylipäätään tuollainen vertailu ja toisen tunteiden sekä kokemusten yläpuolelle kohottautuminen on. En mä lapsen myötä oppinut mitään ylimaallista rakkaudesta tai väsymyksestä tai yhtään mistään. Tiedänpä kokemusteni myötä nyt vain sen, miltä itsestäni tämän lapsen äitiys on tuntunut. En sitä, miltä kanssaihmisistä voi heidän oma elämänsä tuntua. Ärsyttää puolestasi.
Anonyymi sanoi…
Itse sairastuin noin 25-vuotiaana lapsettomana unettomuuteen, joka johtui kamalasta työilmapiiristä (ja muustakin stressistä). Olin ollut aiemminkin vähän huono nukkuja, mutta silloin todella heräilin öisin sydän hakaten useita kertoja. Se oli hirveää, varsinkin kun aamulla piti mennä töihin. Mulla oikeasti alkoi kuuppa olla ihan sekaisin. En mielelläni muistele itseäni niinä aikoina. Ei unettomuus ole mikään pikkulasten vanhempien yksinoikeus, kyllä muistakin syistä voi valvoa, esim. sairauksien. Ja jotkut tosiaan kärsivät unettomuudesta ns. ihan muuten vain, vaikkei elämässä olisi valvottavaa vauvaa tai sairauttakaan. Ei heitäkään saa vähätellä. Heillähän on oikeastaan vielä mutkikkaampi tilanne siinä mielessä, ettei heidän unettomuuttaan paranna se, että vauva oppii nukkumaan tai sairaus saadaan kuriin.
Anonyymi sanoi…
Kevytunisena herään öisin n. 2h välein, mutta kun herättäjänä ei ole lapsi, niin varmaan minäkään en tiedä väsymyksestä mitään...
Illusia sanoi…
No niinpä! On olemassa vaikka kuinka paljon syitä väsymykseen.

Kiitos näistä kommenteista! Siitä saa voimaa, kun tietää, että ei kuitenkaan ole loukkaantunut ihan turhasta.
Anonyymi sanoi…
Löysin blogiisi lehtijutun perusteella. Kiitos, että jaat näitä ajatuksia, jotka ovat itsellenikin tuttuja. Väsymykseen liittyen yksi pienten lasten äitituttuni sanoi kyllä kerran ihanasti, että hän sentään saa olla päivät kotona lasten kanssa väsyneenä, mutta minä joudun käymään väsyneenä töissä ja se voi olla paljon rankempaa. Vapautti sillä minut siitä varomisesta, etten pienten lasten vanhempien kuullen saisi ikinä sanoa olevani väsynyt.

Toisaalta on niitä tökeröitä kommentteja joskus tullut sellaisiltakin, jotka tietävät lapsettomuudestani. Pari kertaa ovat äitiystäväni tokaisseet oman lapsensa kiukutellessa tai kaataessa maitoa lattialle, että "ole onnellinen, kun sulla ei ole lapsia". En oikein ole löytänyt siinä tilanteessa sanoja, koska ihan mielelläni minä sen maidon pyyhkisin pois lattialta, jos vain saisin.
Illusia sanoi…
Kiitos! Hienoa, että löysit jutusta vertaisia ajatuksia. Ihanaa, että kommentoit!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emme me lukkiutuneetkaan kotiin

Adoptioon valmistautuessamme kävimme kursseilla ja neuvonnassa. Niistä jäi monia asioita mieleen. Yksi niistä asioista on se, että kiintymyssuhteen kehittymisen vuoksi olisi hyvä rauhoittaa aluksi elämä oman perheen keskeiseksi. Lapsen on hyvä oppia ensin tuntemaan omat vanhemmat ja vasta sitten alkaa tutustua muuhun maailmaan.
Me emme ole totelleet.
Jo hakumatkalla kyläilimme tuttavaperheessä ja kotiin päästyämme olemme tavanneet monia ihmisiä. Tietysti monet haluavat nähdä meidät. Ja me haluamme nähdä ystäviämme ja perhettämme! Tietenkin haluamme. Meillä oli heitä aivan älytön ikävä silloin, kun vietimme melkein neljä viikkoa hotellin muurien sisäpuolella tutustumassa toisiimme.
Meidän elämämme on sellaista. Me tapaamme ihmisiä, koska ihmiset ovat meille tärkeitä. Vietämme me tietysti paljon aikaa keskenämmekin. Halaamme, sylittelemme ja leikimme. Kerromme, että rakastamme. Meidän ihana perheemme!

Olen yksinäinen

Kirjoitan nyt tekstin, jonka kirjoittamista olen suunnitellut jo useamman vuoden. Asia painaa minua jatkuvasti eikä se tunnu katoavan, vaikka olen yrittänyt ja toivonut pitkään. Tästä tulee vuodatus, joka sisältää aikamoisen määrän itsesääliä. Jostain syystä juuri tämän kirjoittaminen pelottaa minua. On vaikeaa olla avoin muustakin kuin lapsettomuuteen liittyvästä.
Olen yksinäinen. 
Yksinäisyys istahti minuun jo lapsuudessa. Olen kotoisin hyvin pieneltä paikkakunnalta ja kävin ala-asteeni 16 oppilaan koulussa. Minulla oli kaksi luokkakaveria. Meidän perheemme muutti kylään ulkopuolelta. Tiesin aina olevani vääränlainen. En kenenkään sukulainen, väärästä perheestä.
Opiskeluaikoina minulla oli useampikin todella läheinen ystävä. Jokaisen kanssa olin hyvin läheinen. Se oli paita ja peppu -ystävyyttä aina siihen saakka, kunnes ystävä hylkäsi minut paremman tieltä. Lopulta muutuin todella varovaiseksi. En uskalla kiintyä liikaa, koska en halua tulla enää hylätyksi.
Minulla on ja on ollut lähei…

Onnen keskelle tuli myös suru

Siitä on nyt tarkalleen viikko. Hain koiran veljeni luota kotiin. Kävin sen kanssa viimeisellä lenkillä. Rapsuttelin sitä takapihalla ja syötin viimeisiä herkkuja. Nostin sen viimeisen kerran autoon, ja mieheni ajoi sen kanssa eläinlääkäriin.

Koiran kuolema sattuu kovasti. Tuntuu syylliseltä. Aina välillä havahdun ajattelemaan, ettei kukaan pidä huolta siitä. Se on nyt aivan yksin. Me hylkäsimme sen.

Olen onnellinen. Sain ihanan koiran, joka kulki mukana niin monessa. Kahdentoista vuoden ajan minä pidin huolta siitä ja se piti huolta minusta. Se vei minut ulos silloinkin, kun olisin mieluummin jäänyt ikuisiksi ajoiksi itkemään sänkyyn. Se juoksi minun kanssani silloin, kun oli pakko juosta kovaa, että saisi ahdistuksen salpaamat keuhkot taas toimimaan.

Minulla on aivan älytön ikävä. En saa enää koskaan silittää sen mustaa pehmeää karvaa. Se ei enää koskaan nuku jaloissani. Se ei enää saa hepuleita pelkästä elämän ilosta. Se ei enää ulvo, kun paloauto ajaa ohi. Sen tyhjä panta makaa kä…