Siirry pääsisältöön

"Nääthän, miten reipas tänään oon"

Toukokuu on minun ammatissani aina aivan mahdoton. Tekemistä on niin paljon, että pää oikeasti vähän hajoaa. Muisti pettää, ajatuksia on kerralla sata, tunnit eivät riitä. Vielä pari viikkoa on jaksettava ja sitten aivan yhtäkkiä kaikki loppuu kuin seinään.

Tämän kaaoksen keskellä pari laulua on seurannut minua korvamatoina. Lapsettomuuden kannalta niistä merkittävämpi minulle on tämä Johanna Kurkelan Ingrid:

Laulussa on niin paljon sellaista, joka osuu.

Kun olen kuunnellut tätä laulua, en kuitenkaan ajattele itseäni nyt. Vaikka minulla on töissä aivan älytön kiire, ei tämä väsymys ole mitään verrattuna väsymykseeni aikaisempina toukokuina viimeisen seitsemän vuoden aikana. Tällä kertaa olen vain väsynyt. Minun ei tarvitse taistella ollakseni reipas.

Muistan niin hyvin sen olon, joka minulla pahimpina aikoina oli. Sen uskomattoman väsymyksen, ahdistuksen ja surun. Sen, että piti oikeasti esittää reipasta koko ajan. Jos ei olisi esittänyt, ei olisi enää pystynyt nousemaan ylös sängystä.

Ja sen, kuinka helppo ihmisten on uskoa siihen reippauteen. Kuinka oikeasti kukaan ei tuntunut perusteellisesti ymmärtävän sitä, kuinka loppu olin. Eikä se ollut kenenkään syy. En voinut kertoa sitä kenellekään, koska pelkäsin romahtavani lopullisesti.

Tiedän, kuinka loputtoman uupuneita monet tätä lukevat ovat. Tiedän ja toivon, että jollakin tavalla pystyisin jonkun toisen oloa helpottaa nyt, kun jaksan toukokuunkin ilman, että pelottaa. Lämpimiä ajatuksia sinulle, jota uuvuttaa.

Pahimpina päivinä riittää, että hengittää. Parhaimpina päivinä voi yrittää uskoa, että se ei kestä ikuisesti.
Onni on päätöksestä kii, täytyy piristyy, nousta ja pukeutuu.Eikä saa jäädä vellomaan kaikkeen haikeaan niin että masentuu. 
Kyllä mä tämän tiedän ja nääthän, miten reipas tänään oon.Hymy huulilla työni mä teen.Ja sinä täysin sokee ootsille kuinka mä suistunut oon - pimeyteen. 
Eikö niin, täytyy selviytyy, ei saa pysähtyy. Tää oli minun syy.Kaikki muutkin kantaa taakkojaan,nyt mun pitää vaan kuoreni kovettaa. 
Kyllä mä tämän tiedän ja nääthän, miten reipas tänään oon.Hymy huulilla työni mä teen.Ja sinä täysin sokee oot,sille miten uupunut oon. 
Pystyn nauramaan, pystyn valon tuomaan,vaikken oikeesti henkeä saa.Mä kyllä reipas tänään oonvaikka melkein luovutan jo. 
Miten reipas tänään oonhymy huulilla työni mä teen.Ja sinä täysin sokee ootsille miten uupunut oon
 
Biisin löysin Simpukka ry:n Spotify-listasta #LapsettomienLauantain Voimabiisilista

Kommentit

Hyvä kirjoitus! Hyvin samanlaisia ajatuksia olen itsekin käynyt läpi vuosien varrella. Reippaan roolia on pitänyt vetää töissä, juhlissa ja kaikenlaisissa sosiaalisissa tapaamisissa. Nykyään vain silloin tällöin erityisen pahoissa tilaisuuksissa tai kun on vain huono päivä lapsettomuuden suhteen. Ingrid on ollut myös minun voimabiisinäni, harvinaisen osuva. Tsemppiä kevätkiireisiin! :)
Tähti sanoi…
Hei, olen jo pitkään lukenut blogiasi. :) Tahtoisin kiittää oivaltavista kirjoituksistasi, olen jäänyt miettimään useita pitkäksikin aikaa. Vaikutat lämpimältä ihmiseltä, lapsettomana saan niistä oikeasti voimaa :)
Illusia sanoi…
Kiitos Tähti! Aivan mahtavaa, että tekstini ovat antaneet jotain oivallettavaa!

Kiitos myös sinulle Päivän paisteessa!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emme me lukkiutuneetkaan kotiin

Adoptioon valmistautuessamme kävimme kursseilla ja neuvonnassa. Niistä jäi monia asioita mieleen. Yksi niistä asioista on se, että kiintymyssuhteen kehittymisen vuoksi olisi hyvä rauhoittaa aluksi elämä oman perheen keskeiseksi. Lapsen on hyvä oppia ensin tuntemaan omat vanhemmat ja vasta sitten alkaa tutustua muuhun maailmaan.
Me emme ole totelleet.
Jo hakumatkalla kyläilimme tuttavaperheessä ja kotiin päästyämme olemme tavanneet monia ihmisiä. Tietysti monet haluavat nähdä meidät. Ja me haluamme nähdä ystäviämme ja perhettämme! Tietenkin haluamme. Meillä oli heitä aivan älytön ikävä silloin, kun vietimme melkein neljä viikkoa hotellin muurien sisäpuolella tutustumassa toisiimme.
Meidän elämämme on sellaista. Me tapaamme ihmisiä, koska ihmiset ovat meille tärkeitä. Vietämme me tietysti paljon aikaa keskenämmekin. Halaamme, sylittelemme ja leikimme. Kerromme, että rakastamme. Meidän ihana perheemme!

Olen yksinäinen

Kirjoitan nyt tekstin, jonka kirjoittamista olen suunnitellut jo useamman vuoden. Asia painaa minua jatkuvasti eikä se tunnu katoavan, vaikka olen yrittänyt ja toivonut pitkään. Tästä tulee vuodatus, joka sisältää aikamoisen määrän itsesääliä. Jostain syystä juuri tämän kirjoittaminen pelottaa minua. On vaikeaa olla avoin muustakin kuin lapsettomuuteen liittyvästä.
Olen yksinäinen. 
Yksinäisyys istahti minuun jo lapsuudessa. Olen kotoisin hyvin pieneltä paikkakunnalta ja kävin ala-asteeni 16 oppilaan koulussa. Minulla oli kaksi luokkakaveria. Meidän perheemme muutti kylään ulkopuolelta. Tiesin aina olevani vääränlainen. En kenenkään sukulainen, väärästä perheestä.
Opiskeluaikoina minulla oli useampikin todella läheinen ystävä. Jokaisen kanssa olin hyvin läheinen. Se oli paita ja peppu -ystävyyttä aina siihen saakka, kunnes ystävä hylkäsi minut paremman tieltä. Lopulta muutuin todella varovaiseksi. En uskalla kiintyä liikaa, koska en halua tulla enää hylätyksi.
Minulla on ja on ollut lähei…

Onnen keskelle tuli myös suru

Siitä on nyt tarkalleen viikko. Hain koiran veljeni luota kotiin. Kävin sen kanssa viimeisellä lenkillä. Rapsuttelin sitä takapihalla ja syötin viimeisiä herkkuja. Nostin sen viimeisen kerran autoon, ja mieheni ajoi sen kanssa eläinlääkäriin.

Koiran kuolema sattuu kovasti. Tuntuu syylliseltä. Aina välillä havahdun ajattelemaan, ettei kukaan pidä huolta siitä. Se on nyt aivan yksin. Me hylkäsimme sen.

Olen onnellinen. Sain ihanan koiran, joka kulki mukana niin monessa. Kahdentoista vuoden ajan minä pidin huolta siitä ja se piti huolta minusta. Se vei minut ulos silloinkin, kun olisin mieluummin jäänyt ikuisiksi ajoiksi itkemään sänkyyn. Se juoksi minun kanssani silloin, kun oli pakko juosta kovaa, että saisi ahdistuksen salpaamat keuhkot taas toimimaan.

Minulla on aivan älytön ikävä. En saa enää koskaan silittää sen mustaa pehmeää karvaa. Se ei enää koskaan nuku jaloissani. Se ei enää saa hepuleita pelkästä elämän ilosta. Se ei enää ulvo, kun paloauto ajaa ohi. Sen tyhjä panta makaa kä…