Sivun näyttöjä yhteensä

torstai 8. kesäkuuta 2017

En osaa suhtautua vastoinkäymisiin

Tiedättehän sen ihmisen, joka kertoo, kuinka rankkojen asioiden kokeminen on opettanut hänelle sen, että pienet asiat eivät enää tunnu niin suurilta. Hän osaa suhteuttaa vastoinkäymisensä siihen pahimpaan mahdolliseen eivätkä pienet jutut vaikuta enää niin suurilta.

Minä en ole sellainen tyyppi. Rankkoina aikoina minulla oli paljon vastoinkäymisiä niin lapsettomuuden, terveyden, työelämän, opiskelujen kuin läheisten ihmisten kanssa. Opin ahdistumaan. Ahdistuin vastoinkäymisten kanssa niin, että en enää osannut hengittää ja pakenin elämääni piiloon peiton alle.

Ahdistus on edelleenkin minun tapani reagoida stressaaviin tilanteisiin. Sain alkuviikolla huonoja uutisia katsastuksesta. Auto on vietävä kalliiseen huoltoon. Tämä on tietysti selkeä vastoinkäyminen. Huolto vie rahaa ja tällä hetkellä se on rahoitettava luotolla. Samalla tiedän kuitenkin, että pystyn maksamaan luoton pois viimeistään alkusyksyn aikana. Talous ei tähän kokonaan kaadu, vaikka se lommon saakin. Vastoinkäyminen ei siis ole kuitenkaan kamalan vakava. Se ei vaikuta mihinkään oikeasti.

En todellakaan osaa suhteuttaa tuota vastoinkäymistä elämän ja kuoleman kysymyksiin. Ahdistun kovasti. Pyrin pakoon koko ongelmaa. Hengitys muuttuu pinnalliseksi ja alan syyttää itseäni kaikesta. Otan ongelman osaksi persoonaani. Minulle tapahtuu tällaisia asioita, koska olen niin huono, tyhmä, ikävä, vääränlainen.

Miksi kaikki elämään kuuluvat ongelmat menevät minulla ihon alle? Miksi ne saavat minut ahdistumaan kohtuuttomasti? Miksi ne muuttuvat itsesyytösten välineiksi?

En osaa epäonnistua enkä oikein onnistuakaan. Rankat kokemukset eivät jalostaneet minua, vaan muuttivat minut jotenkin hauraaksi.

On kuitenkin huomattava, että olen myös edistynyt. Autovastoinkäyminen ei pakottanut minua peiton alle. Olen pystynyt kohtaamaan sen piiloutumatta. On kai sekin jotain.

5 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Tässä asiassa ihmiset ovat niin kovin erilaisia, luonnostaan erilaisia. Samat tapahtumat saavat toisen suunniltaan ja toinen toteaa, että kyllähän se vähän harmittaa.

Minä(kään) en ole koskaan ymmärtänyt vaikeuksien vahvistavaa vaikutusta. Minä olen huomannut katkeroituvani liian hankalien elämänkokemusten vuoksi.

Illusia kirjoitti...

Niinpä! Harmi, että mediaan sopii usein vain yhdenlainen kertomus. Toisaalta se on selvää. On paljon helpompaa kertoa, kuinka on selvinnyt kuin kuinka on edelleen katkera ja ahdistunut.

kukkis kirjoitti...

Kiitos avoimuudestasi!
Tuntuu toisaalta aika helpottavalta, että "joku muukin"...
En voi itsekään sanoa vaikeuksien jotenkin erityisesti vahvistavan minua; ennemminkin ne kasaantuvat päälle ja jossain kohtaa tulee vain tunne, että nyt tämä pieni ihminen ei vain jaksa kaikkea. Välillä koittaa sisuuntuminen, mutta ei kuitenkaan niin hieno ja jalo, että en enää ottaisi nokkiini pienempiä harmeja ja vastoinkäymisiä...
Tsemppiä!

Illusia kirjoitti...

Kiitos paljon!

Anonyymi kirjoitti...

Kuulostaa tosi tutulta. Ennen lapsettomuuskuvioita kuvittelin olevani ihminen, joka osaa ottaa vastaan erilaiset vastoinkäymiset. Sitä en kuitenkaan osannut käsitellä. Minäkin nimenomaan ahdistuin. Koin aika harvoin surua, jota olisi voinut itkeä pois. Sen sijaan tunsin olevani syyllinen kaikkeen, huono ihminen, kelpaamaton tähän maailmaan. Lapsettomuus nosti pintaan juuri syyllisyyden, kateuden ja katkeruuden, jotka edelleen nostavat välillä päätään. Selviän niiden kanssa joten kuten, mutta ne aiheuttavat edelleen kärsimystä. On vaikea hyväksyä, että itsessä on tällainen ikävä ja ruma puoli. Ja todellakin koen, ettei kärsimys jalostanut minua, vaan toi esiin ikäviä puolia minusta. Mutta yritän olla armollinen itselleni ja hyväksyä tämän kaiken. Joskus jopa onnistun. Tsemppiä ja valoa elämääsi! Ja hyväksyntää.