Siirry pääsisältöön

En osaa suhtautua vastoinkäymisiin

Tiedättehän sen ihmisen, joka kertoo, kuinka rankkojen asioiden kokeminen on opettanut hänelle sen, että pienet asiat eivät enää tunnu niin suurilta. Hän osaa suhteuttaa vastoinkäymisensä siihen pahimpaan mahdolliseen eivätkä pienet jutut vaikuta enää niin suurilta.

Minä en ole sellainen tyyppi. Rankkoina aikoina minulla oli paljon vastoinkäymisiä niin lapsettomuuden, terveyden, työelämän, opiskelujen kuin läheisten ihmisten kanssa. Opin ahdistumaan. Ahdistuin vastoinkäymisten kanssa niin, että en enää osannut hengittää ja pakenin elämääni piiloon peiton alle.

Ahdistus on edelleenkin minun tapani reagoida stressaaviin tilanteisiin. Sain alkuviikolla huonoja uutisia katsastuksesta. Auto on vietävä kalliiseen huoltoon. Tämä on tietysti selkeä vastoinkäyminen. Huolto vie rahaa ja tällä hetkellä se on rahoitettava luotolla. Samalla tiedän kuitenkin, että pystyn maksamaan luoton pois viimeistään alkusyksyn aikana. Talous ei tähän kokonaan kaadu, vaikka se lommon saakin. Vastoinkäyminen ei siis ole kuitenkaan kamalan vakava. Se ei vaikuta mihinkään oikeasti.

En todellakaan osaa suhteuttaa tuota vastoinkäymistä elämän ja kuoleman kysymyksiin. Ahdistun kovasti. Pyrin pakoon koko ongelmaa. Hengitys muuttuu pinnalliseksi ja alan syyttää itseäni kaikesta. Otan ongelman osaksi persoonaani. Minulle tapahtuu tällaisia asioita, koska olen niin huono, tyhmä, ikävä, vääränlainen.

Miksi kaikki elämään kuuluvat ongelmat menevät minulla ihon alle? Miksi ne saavat minut ahdistumaan kohtuuttomasti? Miksi ne muuttuvat itsesyytösten välineiksi?

En osaa epäonnistua enkä oikein onnistuakaan. Rankat kokemukset eivät jalostaneet minua, vaan muuttivat minut jotenkin hauraaksi.

On kuitenkin huomattava, että olen myös edistynyt. Autovastoinkäyminen ei pakottanut minua peiton alle. Olen pystynyt kohtaamaan sen piiloutumatta. On kai sekin jotain.

Kommentit

Anonyymi sanoi…
Tässä asiassa ihmiset ovat niin kovin erilaisia, luonnostaan erilaisia. Samat tapahtumat saavat toisen suunniltaan ja toinen toteaa, että kyllähän se vähän harmittaa.

Minä(kään) en ole koskaan ymmärtänyt vaikeuksien vahvistavaa vaikutusta. Minä olen huomannut katkeroituvani liian hankalien elämänkokemusten vuoksi.
Illusia sanoi…
Niinpä! Harmi, että mediaan sopii usein vain yhdenlainen kertomus. Toisaalta se on selvää. On paljon helpompaa kertoa, kuinka on selvinnyt kuin kuinka on edelleen katkera ja ahdistunut.
kukkis sanoi…
Kiitos avoimuudestasi!
Tuntuu toisaalta aika helpottavalta, että "joku muukin"...
En voi itsekään sanoa vaikeuksien jotenkin erityisesti vahvistavan minua; ennemminkin ne kasaantuvat päälle ja jossain kohtaa tulee vain tunne, että nyt tämä pieni ihminen ei vain jaksa kaikkea. Välillä koittaa sisuuntuminen, mutta ei kuitenkaan niin hieno ja jalo, että en enää ottaisi nokkiini pienempiä harmeja ja vastoinkäymisiä...
Tsemppiä!
Anonyymi sanoi…
Kuulostaa tosi tutulta. Ennen lapsettomuuskuvioita kuvittelin olevani ihminen, joka osaa ottaa vastaan erilaiset vastoinkäymiset. Sitä en kuitenkaan osannut käsitellä. Minäkin nimenomaan ahdistuin. Koin aika harvoin surua, jota olisi voinut itkeä pois. Sen sijaan tunsin olevani syyllinen kaikkeen, huono ihminen, kelpaamaton tähän maailmaan. Lapsettomuus nosti pintaan juuri syyllisyyden, kateuden ja katkeruuden, jotka edelleen nostavat välillä päätään. Selviän niiden kanssa joten kuten, mutta ne aiheuttavat edelleen kärsimystä. On vaikea hyväksyä, että itsessä on tällainen ikävä ja ruma puoli. Ja todellakin koen, ettei kärsimys jalostanut minua, vaan toi esiin ikäviä puolia minusta. Mutta yritän olla armollinen itselleni ja hyväksyä tämän kaiken. Joskus jopa onnistun. Tsemppiä ja valoa elämääsi! Ja hyväksyntää.

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emme me lukkiutuneetkaan kotiin

Adoptioon valmistautuessamme kävimme kursseilla ja neuvonnassa. Niistä jäi monia asioita mieleen. Yksi niistä asioista on se, että kiintymyssuhteen kehittymisen vuoksi olisi hyvä rauhoittaa aluksi elämä oman perheen keskeiseksi. Lapsen on hyvä oppia ensin tuntemaan omat vanhemmat ja vasta sitten alkaa tutustua muuhun maailmaan.
Me emme ole totelleet.
Jo hakumatkalla kyläilimme tuttavaperheessä ja kotiin päästyämme olemme tavanneet monia ihmisiä. Tietysti monet haluavat nähdä meidät. Ja me haluamme nähdä ystäviämme ja perhettämme! Tietenkin haluamme. Meillä oli heitä aivan älytön ikävä silloin, kun vietimme melkein neljä viikkoa hotellin muurien sisäpuolella tutustumassa toisiimme.
Meidän elämämme on sellaista. Me tapaamme ihmisiä, koska ihmiset ovat meille tärkeitä. Vietämme me tietysti paljon aikaa keskenämmekin. Halaamme, sylittelemme ja leikimme. Kerromme, että rakastamme. Meidän ihana perheemme!

Olen yksinäinen

Kirjoitan nyt tekstin, jonka kirjoittamista olen suunnitellut jo useamman vuoden. Asia painaa minua jatkuvasti eikä se tunnu katoavan, vaikka olen yrittänyt ja toivonut pitkään. Tästä tulee vuodatus, joka sisältää aikamoisen määrän itsesääliä. Jostain syystä juuri tämän kirjoittaminen pelottaa minua. On vaikeaa olla avoin muustakin kuin lapsettomuuteen liittyvästä.
Olen yksinäinen. 
Yksinäisyys istahti minuun jo lapsuudessa. Olen kotoisin hyvin pieneltä paikkakunnalta ja kävin ala-asteeni 16 oppilaan koulussa. Minulla oli kaksi luokkakaveria. Meidän perheemme muutti kylään ulkopuolelta. Tiesin aina olevani vääränlainen. En kenenkään sukulainen, väärästä perheestä.
Opiskeluaikoina minulla oli useampikin todella läheinen ystävä. Jokaisen kanssa olin hyvin läheinen. Se oli paita ja peppu -ystävyyttä aina siihen saakka, kunnes ystävä hylkäsi minut paremman tieltä. Lopulta muutuin todella varovaiseksi. En uskalla kiintyä liikaa, koska en halua tulla enää hylätyksi.
Minulla on ja on ollut lähei…

Onnen keskelle tuli myös suru

Siitä on nyt tarkalleen viikko. Hain koiran veljeni luota kotiin. Kävin sen kanssa viimeisellä lenkillä. Rapsuttelin sitä takapihalla ja syötin viimeisiä herkkuja. Nostin sen viimeisen kerran autoon, ja mieheni ajoi sen kanssa eläinlääkäriin.

Koiran kuolema sattuu kovasti. Tuntuu syylliseltä. Aina välillä havahdun ajattelemaan, ettei kukaan pidä huolta siitä. Se on nyt aivan yksin. Me hylkäsimme sen.

Olen onnellinen. Sain ihanan koiran, joka kulki mukana niin monessa. Kahdentoista vuoden ajan minä pidin huolta siitä ja se piti huolta minusta. Se vei minut ulos silloinkin, kun olisin mieluummin jäänyt ikuisiksi ajoiksi itkemään sänkyyn. Se juoksi minun kanssani silloin, kun oli pakko juosta kovaa, että saisi ahdistuksen salpaamat keuhkot taas toimimaan.

Minulla on aivan älytön ikävä. En saa enää koskaan silittää sen mustaa pehmeää karvaa. Se ei enää koskaan nuku jaloissani. Se ei enää saa hepuleita pelkästä elämän ilosta. Se ei enää ulvo, kun paloauto ajaa ohi. Sen tyhjä panta makaa kä…