Siirry pääsisältöön

En osaa suhtautua vastoinkäymisiin

Tiedättehän sen ihmisen, joka kertoo, kuinka rankkojen asioiden kokeminen on opettanut hänelle sen, että pienet asiat eivät enää tunnu niin suurilta. Hän osaa suhteuttaa vastoinkäymisensä siihen pahimpaan mahdolliseen eivätkä pienet jutut vaikuta enää niin suurilta.

Minä en ole sellainen tyyppi. Rankkoina aikoina minulla oli paljon vastoinkäymisiä niin lapsettomuuden, terveyden, työelämän, opiskelujen kuin läheisten ihmisten kanssa. Opin ahdistumaan. Ahdistuin vastoinkäymisten kanssa niin, että en enää osannut hengittää ja pakenin elämääni piiloon peiton alle.

Ahdistus on edelleenkin minun tapani reagoida stressaaviin tilanteisiin. Sain alkuviikolla huonoja uutisia katsastuksesta. Auto on vietävä kalliiseen huoltoon. Tämä on tietysti selkeä vastoinkäyminen. Huolto vie rahaa ja tällä hetkellä se on rahoitettava luotolla. Samalla tiedän kuitenkin, että pystyn maksamaan luoton pois viimeistään alkusyksyn aikana. Talous ei tähän kokonaan kaadu, vaikka se lommon saakin. Vastoinkäyminen ei siis ole kuitenkaan kamalan vakava. Se ei vaikuta mihinkään oikeasti.

En todellakaan osaa suhteuttaa tuota vastoinkäymistä elämän ja kuoleman kysymyksiin. Ahdistun kovasti. Pyrin pakoon koko ongelmaa. Hengitys muuttuu pinnalliseksi ja alan syyttää itseäni kaikesta. Otan ongelman osaksi persoonaani. Minulle tapahtuu tällaisia asioita, koska olen niin huono, tyhmä, ikävä, vääränlainen.

Miksi kaikki elämään kuuluvat ongelmat menevät minulla ihon alle? Miksi ne saavat minut ahdistumaan kohtuuttomasti? Miksi ne muuttuvat itsesyytösten välineiksi?

En osaa epäonnistua enkä oikein onnistuakaan. Rankat kokemukset eivät jalostaneet minua, vaan muuttivat minut jotenkin hauraaksi.

On kuitenkin huomattava, että olen myös edistynyt. Autovastoinkäyminen ei pakottanut minua peiton alle. Olen pystynyt kohtaamaan sen piiloutumatta. On kai sekin jotain.

Kommentit

Anonyymi sanoi…
Tässä asiassa ihmiset ovat niin kovin erilaisia, luonnostaan erilaisia. Samat tapahtumat saavat toisen suunniltaan ja toinen toteaa, että kyllähän se vähän harmittaa.

Minä(kään) en ole koskaan ymmärtänyt vaikeuksien vahvistavaa vaikutusta. Minä olen huomannut katkeroituvani liian hankalien elämänkokemusten vuoksi.
Illusia sanoi…
Niinpä! Harmi, että mediaan sopii usein vain yhdenlainen kertomus. Toisaalta se on selvää. On paljon helpompaa kertoa, kuinka on selvinnyt kuin kuinka on edelleen katkera ja ahdistunut.
kukkis sanoi…
Kiitos avoimuudestasi!
Tuntuu toisaalta aika helpottavalta, että "joku muukin"...
En voi itsekään sanoa vaikeuksien jotenkin erityisesti vahvistavan minua; ennemminkin ne kasaantuvat päälle ja jossain kohtaa tulee vain tunne, että nyt tämä pieni ihminen ei vain jaksa kaikkea. Välillä koittaa sisuuntuminen, mutta ei kuitenkaan niin hieno ja jalo, että en enää ottaisi nokkiini pienempiä harmeja ja vastoinkäymisiä...
Tsemppiä!
Anonyymi sanoi…
Kuulostaa tosi tutulta. Ennen lapsettomuuskuvioita kuvittelin olevani ihminen, joka osaa ottaa vastaan erilaiset vastoinkäymiset. Sitä en kuitenkaan osannut käsitellä. Minäkin nimenomaan ahdistuin. Koin aika harvoin surua, jota olisi voinut itkeä pois. Sen sijaan tunsin olevani syyllinen kaikkeen, huono ihminen, kelpaamaton tähän maailmaan. Lapsettomuus nosti pintaan juuri syyllisyyden, kateuden ja katkeruuden, jotka edelleen nostavat välillä päätään. Selviän niiden kanssa joten kuten, mutta ne aiheuttavat edelleen kärsimystä. On vaikea hyväksyä, että itsessä on tällainen ikävä ja ruma puoli. Ja todellakin koen, ettei kärsimys jalostanut minua, vaan toi esiin ikäviä puolia minusta. Mutta yritän olla armollinen itselleni ja hyväksyä tämän kaiken. Joskus jopa onnistun. Tsemppiä ja valoa elämääsi! Ja hyväksyntää.

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Olen yksinäinen

Kirjoitan nyt tekstin, jonka kirjoittamista olen suunnitellut jo useamman vuoden. Asia painaa minua jatkuvasti eikä se tunnu katoavan, vaikka olen yrittänyt ja toivonut pitkään. Tästä tulee vuodatus, joka sisältää aikamoisen määrän itsesääliä. Jostain syystä juuri tämän kirjoittaminen pelottaa minua. On vaikeaa olla avoin muustakin kuin lapsettomuuteen liittyvästä.
Olen yksinäinen. 
Yksinäisyys istahti minuun jo lapsuudessa. Olen kotoisin hyvin pieneltä paikkakunnalta ja kävin ala-asteeni 16 oppilaan koulussa. Minulla oli kaksi luokkakaveria. Meidän perheemme muutti kylään ulkopuolelta. Tiesin aina olevani vääränlainen. En kenenkään sukulainen, väärästä perheestä.
Opiskeluaikoina minulla oli useampikin todella läheinen ystävä. Jokaisen kanssa olin hyvin läheinen. Se oli paita ja peppu -ystävyyttä aina siihen saakka, kunnes ystävä hylkäsi minut paremman tieltä. Lopulta muutuin todella varovaiseksi. En uskalla kiintyä liikaa, koska en halua tulla enää hylätyksi.
Minulla on ja on ollut lähei…

"Naakat lentää yhdessä"

Minun on pitänyt kirjoittaa moneen otteeseen lapsen kielen kehittymisestä. Se on niin kiinnostavaa! Kiinnostavaa sekä yksityisesti että ammatillisesti.

Olen aloittanutkin sen postauksen kirjoittamista, mutta en ole ehtinyt sitä tehdä. En vielä hautaa ajatusta, mutta totean tässä vaiheessa sen, että kieli on kehittynyt käsittämättömän huimaa vauhtia.

Tänään hän kertoi minulle bussimatkalla esimerkiksi nämä asiat:
"Aurinko laskee alas. On menny jo. Hämärää. Pimeää. Valo päällä. Yö."
"Naakat lentää yhdessä. Lentää taivaalla. Sininen taivas."
"Junaa ei tankata. Sähkö tulee ylhäältä. Sähköjohto ylhäällä."
"Isi-ukkeli on jo kotona. Isi bussilla kotiin. Isi odottaa. Kissat odottaa."

Hän siis puhuu jo suomea. Voi kun itsekin oppisi kieliä tuota tahtia!

Vertaiset vertaansa vailla

Olen todella tyytyväinen siihen, että asuinpaikaksemme on valikoitunut yksi Suomen suurimmista kaupungeista. Täältä löytyy nimittäin kaikkea, mitä tarvitsen. Myös paljon muita adoptioperheitä.
Tapaamme muita adoptioperheitä virallisissa tapaamisissa kaksi kertaa kuukaudessa. On isompi adoptiokerho, joka kokoontuu viikonloppuna ja pienempi, joka kokoontuu arkisena aamupäivänä.
Eniten kadun odotuksessani sitä, että en ikinä etsiytynyt näihin kerhoihin. Odottaminen tuntui niin epävarmalta ja tuskastuttavalta, että pelkäsin tavata perheitä. Pelkäsin, että ikävä kasvaisi liian kovaksi ja että lasten ja vanhempien näkeminen riipaisisi yhtä syvältä kuin kriisin pahimpana aikana. 
Olisi kannattanut päästä pelosta yli. Olisin nähnyt, kuinka tavallista ja luonnollista elämä adoptiolapsen kanssa on. Kuinka tuoreetkin perheet voivat poistua kotoaan ja osallistua kerhoon. Kuinka erityistarpeet, kiintymyssuhteet ja muut ongelmat eivät olekaan olemista määrittävä tekijä. Kuinka iloista ja riehakasta…