Sivun näyttöjä yhteensä

torstai 20. heinäkuuta 2017

Henkistä pesänrakennusta

Moni ehti kyselemään kuulumisia edellisen postauksen kommentteihin. Kiitos niistä! On todella ihanaa kuulla, että teksteistäni on jollekin toiselle iloa.

Olemme viettäneet dinkkukesää. Toivottavasti ja aika varmastikin viimeistä sellaista. Olemme käyneet viinimatkalla Saksassa ja festareilla Joensuussa. Olen valvonut ystävän kanssa aamuun ja nukkunut iltapäivään. Olen katsonut kokonaisia päiviä Netflix-sarjoja tai lukenut kirjoja.

Alkulomalla vielä ahdisti, mutta juhannuksen jälkeen sekin helpotti. On ollut hyvä olla.

Tajusin hetki sitten, että lapsi voi periaatteessa tulla meille milloin vain. Olemme olleet viimeisessä odotusvaiheessa nyt kahdeksan kuukautta. Olemme koko ajan varautuneet siihen, että lapsi tulee ensi keväänä. Nyt kuitenkin tuli sellainen olo, että lapsihan saattaa tulla ihan milloin vain. Se on hurja ja pelottava ajatus. Kauhistuttaa, koska tuntuu, etten kuitenkaan osaa. Se on myös kutkuttavan onnellinen ajatus.

Olen huomannut aloittaneeni henkisen pesänrakennuksen. Luen mielenkiinnolla lapsen kasvattamiseen liittyviä juttuja lehdistä tai somesta. Juttelemme myös paljon miehen kanssa näistä asioista.

Kotiseudulla lomaillessa mietin, että ensi kesänä saatan voida viedä oman lapseni sinne. Pääsen ensimmäistä kertaa näyttämään hänelle hänen sukunsa juuria. Ulkomailla lomaillessamme mietimme, kuinka lapsi menisi lomalla mukana. Kuinka viinitilat vihdoin vaihtuvat leikkipuistoihin. Kotona lomaillessa erilaiset lapsiperheiden tekemiset sattuvat silmiin.

Kai pitäisi pikkuhiljaa aloittaa myös fyysinen pesänrakennus. Raivata hyllyille tilaa, ostaa sänky ja istuin autoon. Siivota perusteellisesti.

En kuitenkaan oikein tiedä, miltä minusta tuntuu. Kun puhun tästä, muut liikuttuvat onnesta. Pitäisikö minunkin olla tästä liikuttuneempi ja onnellisempi? Tavallaan lapsen tulo ei suurimmaksi osaksi tunnu yhtään miltään. Se on liian tuttua ja liian kaukaista tuntuakseen. Tavallaan lapsen tulo tuntuu kamalalta. Se pelottaa ja kauhistuttaa. Olen riittämätön jo ennen kuin olen kokeillutkaan vanhemmuutta. Kun toinen liikuttuu, minä vaivaannun. Sanon jotain pintapuolista, kuten: "Onhan se hieno juttu."

Ne onnelliset hetket ovat liian yksityisiä jaettavaksi toisen pulppuavan onnen kanssa. Ne ovat pieniä sykähdyttäviä hetkiä. Miehen kanssa vaihdettuja sanoja. Pientä kutkutusta. Minun omaani. Ei niitä ole tarkoitettu muille.