Siirry pääsisältöön

Henkistä pesänrakennusta

Moni ehti kyselemään kuulumisia edellisen postauksen kommentteihin. Kiitos niistä! On todella ihanaa kuulla, että teksteistäni on jollekin toiselle iloa.

Olemme viettäneet dinkkukesää. Toivottavasti ja aika varmastikin viimeistä sellaista. Olemme käyneet viinimatkalla Saksassa ja festareilla Joensuussa. Olen valvonut ystävän kanssa aamuun ja nukkunut iltapäivään. Olen katsonut kokonaisia päiviä Netflix-sarjoja tai lukenut kirjoja.

Alkulomalla vielä ahdisti, mutta juhannuksen jälkeen sekin helpotti. On ollut hyvä olla.

Tajusin hetki sitten, että lapsi voi periaatteessa tulla meille milloin vain. Olemme olleet viimeisessä odotusvaiheessa nyt kahdeksan kuukautta. Olemme koko ajan varautuneet siihen, että lapsi tulee ensi keväänä. Nyt kuitenkin tuli sellainen olo, että lapsihan saattaa tulla ihan milloin vain. Se on hurja ja pelottava ajatus. Kauhistuttaa, koska tuntuu, etten kuitenkaan osaa. Se on myös kutkuttavan onnellinen ajatus.

Olen huomannut aloittaneeni henkisen pesänrakennuksen. Luen mielenkiinnolla lapsen kasvattamiseen liittyviä juttuja lehdistä tai somesta. Juttelemme myös paljon miehen kanssa näistä asioista.

Kotiseudulla lomaillessa mietin, että ensi kesänä saatan voida viedä oman lapseni sinne. Pääsen ensimmäistä kertaa näyttämään hänelle hänen sukunsa juuria. Ulkomailla lomaillessamme mietimme, kuinka lapsi menisi lomalla mukana. Kuinka viinitilat vihdoin vaihtuvat leikkipuistoihin. Kotona lomaillessa erilaiset lapsiperheiden tekemiset sattuvat silmiin.

Kai pitäisi pikkuhiljaa aloittaa myös fyysinen pesänrakennus. Raivata hyllyille tilaa, ostaa sänky ja istuin autoon. Siivota perusteellisesti.

En kuitenkaan oikein tiedä, miltä minusta tuntuu. Kun puhun tästä, muut liikuttuvat onnesta. Pitäisikö minunkin olla tästä liikuttuneempi ja onnellisempi? Tavallaan lapsen tulo ei suurimmaksi osaksi tunnu yhtään miltään. Se on liian tuttua ja liian kaukaista tuntuakseen. Tavallaan lapsen tulo tuntuu kamalalta. Se pelottaa ja kauhistuttaa. Olen riittämätön jo ennen kuin olen kokeillutkaan vanhemmuutta. Kun toinen liikuttuu, minä vaivaannun. Sanon jotain pintapuolista, kuten: "Onhan se hieno juttu."

Ne onnelliset hetket ovat liian yksityisiä jaettavaksi toisen pulppuavan onnen kanssa. Ne ovat pieniä sykähdyttäviä hetkiä. Miehen kanssa vaihdettuja sanoja. Pientä kutkutusta. Minun omaani. Ei niitä ole tarkoitettu muille.

Kommentit

Anonyymi sanoi…
Voin kuvitella tuon "yksityisen onnen" tunteen. Nauttikaa niistä hetkistä! Me ollaan vielä lupaprosessissa vasta mutta voin kuvitella nuo tunteesi. :)
Tiinu sanoi…
Ihan samanlaiset tuntemukset. Olen vuosia jatkuneiden hoitojen tuloksena vihdoin ja viimein raskaana. En osaa ottaa onnitteluja vastaan. Se niin kovin kaukainen haave ei vieläkään tunnu olevan kovin paljoa lähempänä. Ihmisten kanssa jutellessa tulee välillä ulkopuolinen olo. Olenko minä ihan oikeasti tässä puhumassa tulevasta lapsesta. Mutta kyllä se sitten tavalla tai toisella alkaa tuntua kun asia realisoituu. <3 Noita ihania onnen tunteita uskaltaa vain yksityisesti ja omassa rauhassa tuntea. Ja se on niin ihanaa! <3
Illusia sanoi…
Ihanaa, että tämä oli tunnistettava tunne! Kiitos kommenteista!
Anonyymi sanoi…
Täällä kurkkimassa :) Tänään sain intialaiselta "kummilapseltani" kirjeen. Ihana tunne tietää, että toisella puolella maailmaa on lapsi, erityinen, ja että meillä on suhde toisiimme :) Tuli ihan tippa linssiin.. Ihmeellinen side <3
Etsijä sanoi…
Vähän alkoi itkettää <3
Anonyymi sanoi…
Hei, mitä kuuluu? :)

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Olen yksinäinen

Kirjoitan nyt tekstin, jonka kirjoittamista olen suunnitellut jo useamman vuoden. Asia painaa minua jatkuvasti eikä se tunnu katoavan, vaikka olen yrittänyt ja toivonut pitkään. Tästä tulee vuodatus, joka sisältää aikamoisen määrän itsesääliä. Jostain syystä juuri tämän kirjoittaminen pelottaa minua. On vaikeaa olla avoin muustakin kuin lapsettomuuteen liittyvästä.
Olen yksinäinen. 
Yksinäisyys istahti minuun jo lapsuudessa. Olen kotoisin hyvin pieneltä paikkakunnalta ja kävin ala-asteeni 16 oppilaan koulussa. Minulla oli kaksi luokkakaveria. Meidän perheemme muutti kylään ulkopuolelta. Tiesin aina olevani vääränlainen. En kenenkään sukulainen, väärästä perheestä.
Opiskeluaikoina minulla oli useampikin todella läheinen ystävä. Jokaisen kanssa olin hyvin läheinen. Se oli paita ja peppu -ystävyyttä aina siihen saakka, kunnes ystävä hylkäsi minut paremman tieltä. Lopulta muutuin todella varovaiseksi. En uskalla kiintyä liikaa, koska en halua tulla enää hylätyksi.
Minulla on ja on ollut lähei…

"Naakat lentää yhdessä"

Minun on pitänyt kirjoittaa moneen otteeseen lapsen kielen kehittymisestä. Se on niin kiinnostavaa! Kiinnostavaa sekä yksityisesti että ammatillisesti.

Olen aloittanutkin sen postauksen kirjoittamista, mutta en ole ehtinyt sitä tehdä. En vielä hautaa ajatusta, mutta totean tässä vaiheessa sen, että kieli on kehittynyt käsittämättömän huimaa vauhtia.

Tänään hän kertoi minulle bussimatkalla esimerkiksi nämä asiat:
"Aurinko laskee alas. On menny jo. Hämärää. Pimeää. Valo päällä. Yö."
"Naakat lentää yhdessä. Lentää taivaalla. Sininen taivas."
"Junaa ei tankata. Sähkö tulee ylhäältä. Sähköjohto ylhäällä."
"Isi-ukkeli on jo kotona. Isi bussilla kotiin. Isi odottaa. Kissat odottaa."

Hän siis puhuu jo suomea. Voi kun itsekin oppisi kieliä tuota tahtia!

Vertaiset vertaansa vailla

Olen todella tyytyväinen siihen, että asuinpaikaksemme on valikoitunut yksi Suomen suurimmista kaupungeista. Täältä löytyy nimittäin kaikkea, mitä tarvitsen. Myös paljon muita adoptioperheitä.
Tapaamme muita adoptioperheitä virallisissa tapaamisissa kaksi kertaa kuukaudessa. On isompi adoptiokerho, joka kokoontuu viikonloppuna ja pienempi, joka kokoontuu arkisena aamupäivänä.
Eniten kadun odotuksessani sitä, että en ikinä etsiytynyt näihin kerhoihin. Odottaminen tuntui niin epävarmalta ja tuskastuttavalta, että pelkäsin tavata perheitä. Pelkäsin, että ikävä kasvaisi liian kovaksi ja että lasten ja vanhempien näkeminen riipaisisi yhtä syvältä kuin kriisin pahimpana aikana. 
Olisi kannattanut päästä pelosta yli. Olisin nähnyt, kuinka tavallista ja luonnollista elämä adoptiolapsen kanssa on. Kuinka tuoreetkin perheet voivat poistua kotoaan ja osallistua kerhoon. Kuinka erityistarpeet, kiintymyssuhteet ja muut ongelmat eivät olekaan olemista määrittävä tekijä. Kuinka iloista ja riehakasta…