Siirry pääsisältöön

Henkistä pesänrakennusta

Moni ehti kyselemään kuulumisia edellisen postauksen kommentteihin. Kiitos niistä! On todella ihanaa kuulla, että teksteistäni on jollekin toiselle iloa.

Olemme viettäneet dinkkukesää. Toivottavasti ja aika varmastikin viimeistä sellaista. Olemme käyneet viinimatkalla Saksassa ja festareilla Joensuussa. Olen valvonut ystävän kanssa aamuun ja nukkunut iltapäivään. Olen katsonut kokonaisia päiviä Netflix-sarjoja tai lukenut kirjoja.

Alkulomalla vielä ahdisti, mutta juhannuksen jälkeen sekin helpotti. On ollut hyvä olla.

Tajusin hetki sitten, että lapsi voi periaatteessa tulla meille milloin vain. Olemme olleet viimeisessä odotusvaiheessa nyt kahdeksan kuukautta. Olemme koko ajan varautuneet siihen, että lapsi tulee ensi keväänä. Nyt kuitenkin tuli sellainen olo, että lapsihan saattaa tulla ihan milloin vain. Se on hurja ja pelottava ajatus. Kauhistuttaa, koska tuntuu, etten kuitenkaan osaa. Se on myös kutkuttavan onnellinen ajatus.

Olen huomannut aloittaneeni henkisen pesänrakennuksen. Luen mielenkiinnolla lapsen kasvattamiseen liittyviä juttuja lehdistä tai somesta. Juttelemme myös paljon miehen kanssa näistä asioista.

Kotiseudulla lomaillessa mietin, että ensi kesänä saatan voida viedä oman lapseni sinne. Pääsen ensimmäistä kertaa näyttämään hänelle hänen sukunsa juuria. Ulkomailla lomaillessamme mietimme, kuinka lapsi menisi lomalla mukana. Kuinka viinitilat vihdoin vaihtuvat leikkipuistoihin. Kotona lomaillessa erilaiset lapsiperheiden tekemiset sattuvat silmiin.

Kai pitäisi pikkuhiljaa aloittaa myös fyysinen pesänrakennus. Raivata hyllyille tilaa, ostaa sänky ja istuin autoon. Siivota perusteellisesti.

En kuitenkaan oikein tiedä, miltä minusta tuntuu. Kun puhun tästä, muut liikuttuvat onnesta. Pitäisikö minunkin olla tästä liikuttuneempi ja onnellisempi? Tavallaan lapsen tulo ei suurimmaksi osaksi tunnu yhtään miltään. Se on liian tuttua ja liian kaukaista tuntuakseen. Tavallaan lapsen tulo tuntuu kamalalta. Se pelottaa ja kauhistuttaa. Olen riittämätön jo ennen kuin olen kokeillutkaan vanhemmuutta. Kun toinen liikuttuu, minä vaivaannun. Sanon jotain pintapuolista, kuten: "Onhan se hieno juttu."

Ne onnelliset hetket ovat liian yksityisiä jaettavaksi toisen pulppuavan onnen kanssa. Ne ovat pieniä sykähdyttäviä hetkiä. Miehen kanssa vaihdettuja sanoja. Pientä kutkutusta. Minun omaani. Ei niitä ole tarkoitettu muille.

Kommentit

Anonyymi sanoi…
Voin kuvitella tuon "yksityisen onnen" tunteen. Nauttikaa niistä hetkistä! Me ollaan vielä lupaprosessissa vasta mutta voin kuvitella nuo tunteesi. :)
Tiinu sanoi…
Ihan samanlaiset tuntemukset. Olen vuosia jatkuneiden hoitojen tuloksena vihdoin ja viimein raskaana. En osaa ottaa onnitteluja vastaan. Se niin kovin kaukainen haave ei vieläkään tunnu olevan kovin paljoa lähempänä. Ihmisten kanssa jutellessa tulee välillä ulkopuolinen olo. Olenko minä ihan oikeasti tässä puhumassa tulevasta lapsesta. Mutta kyllä se sitten tavalla tai toisella alkaa tuntua kun asia realisoituu. <3 Noita ihania onnen tunteita uskaltaa vain yksityisesti ja omassa rauhassa tuntea. Ja se on niin ihanaa! <3
Illusia sanoi…
Ihanaa, että tämä oli tunnistettava tunne! Kiitos kommenteista!
Anonyymi sanoi…
Täällä kurkkimassa :) Tänään sain intialaiselta "kummilapseltani" kirjeen. Ihana tunne tietää, että toisella puolella maailmaa on lapsi, erityinen, ja että meillä on suhde toisiimme :) Tuli ihan tippa linssiin.. Ihmeellinen side <3
Etsijä sanoi…
Vähän alkoi itkettää <3
Anonyymi sanoi…
Hei, mitä kuuluu? :)

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emme me lukkiutuneetkaan kotiin

Adoptioon valmistautuessamme kävimme kursseilla ja neuvonnassa. Niistä jäi monia asioita mieleen. Yksi niistä asioista on se, että kiintymyssuhteen kehittymisen vuoksi olisi hyvä rauhoittaa aluksi elämä oman perheen keskeiseksi. Lapsen on hyvä oppia ensin tuntemaan omat vanhemmat ja vasta sitten alkaa tutustua muuhun maailmaan.
Me emme ole totelleet.
Jo hakumatkalla kyläilimme tuttavaperheessä ja kotiin päästyämme olemme tavanneet monia ihmisiä. Tietysti monet haluavat nähdä meidät. Ja me haluamme nähdä ystäviämme ja perhettämme! Tietenkin haluamme. Meillä oli heitä aivan älytön ikävä silloin, kun vietimme melkein neljä viikkoa hotellin muurien sisäpuolella tutustumassa toisiimme.
Meidän elämämme on sellaista. Me tapaamme ihmisiä, koska ihmiset ovat meille tärkeitä. Vietämme me tietysti paljon aikaa keskenämmekin. Halaamme, sylittelemme ja leikimme. Kerromme, että rakastamme. Meidän ihana perheemme!

Olen yksinäinen

Kirjoitan nyt tekstin, jonka kirjoittamista olen suunnitellut jo useamman vuoden. Asia painaa minua jatkuvasti eikä se tunnu katoavan, vaikka olen yrittänyt ja toivonut pitkään. Tästä tulee vuodatus, joka sisältää aikamoisen määrän itsesääliä. Jostain syystä juuri tämän kirjoittaminen pelottaa minua. On vaikeaa olla avoin muustakin kuin lapsettomuuteen liittyvästä.
Olen yksinäinen. 
Yksinäisyys istahti minuun jo lapsuudessa. Olen kotoisin hyvin pieneltä paikkakunnalta ja kävin ala-asteeni 16 oppilaan koulussa. Minulla oli kaksi luokkakaveria. Meidän perheemme muutti kylään ulkopuolelta. Tiesin aina olevani vääränlainen. En kenenkään sukulainen, väärästä perheestä.
Opiskeluaikoina minulla oli useampikin todella läheinen ystävä. Jokaisen kanssa olin hyvin läheinen. Se oli paita ja peppu -ystävyyttä aina siihen saakka, kunnes ystävä hylkäsi minut paremman tieltä. Lopulta muutuin todella varovaiseksi. En uskalla kiintyä liikaa, koska en halua tulla enää hylätyksi.
Minulla on ja on ollut lähei…

Onnen keskelle tuli myös suru

Siitä on nyt tarkalleen viikko. Hain koiran veljeni luota kotiin. Kävin sen kanssa viimeisellä lenkillä. Rapsuttelin sitä takapihalla ja syötin viimeisiä herkkuja. Nostin sen viimeisen kerran autoon, ja mieheni ajoi sen kanssa eläinlääkäriin.

Koiran kuolema sattuu kovasti. Tuntuu syylliseltä. Aina välillä havahdun ajattelemaan, ettei kukaan pidä huolta siitä. Se on nyt aivan yksin. Me hylkäsimme sen.

Olen onnellinen. Sain ihanan koiran, joka kulki mukana niin monessa. Kahdentoista vuoden ajan minä pidin huolta siitä ja se piti huolta minusta. Se vei minut ulos silloinkin, kun olisin mieluummin jäänyt ikuisiksi ajoiksi itkemään sänkyyn. Se juoksi minun kanssani silloin, kun oli pakko juosta kovaa, että saisi ahdistuksen salpaamat keuhkot taas toimimaan.

Minulla on aivan älytön ikävä. En saa enää koskaan silittää sen mustaa pehmeää karvaa. Se ei enää koskaan nuku jaloissani. Se ei enää saa hepuleita pelkästä elämän ilosta. Se ei enää ulvo, kun paloauto ajaa ohi. Sen tyhjä panta makaa kä…