Siirry pääsisältöön

Ei kuulu mitään.

Ei kuulu mitään.

Tai no jotain. Rikosrekisteriotteet pitäisi tilata ja lokakuussa umpeutuu lisäselvitys. Täytyy siis tilata otteet ja varata aika sosiaalityöntekijälle. Taas.

Muuten olen viimeaikoina käyttänyt paljon aikaa kirjoittamiseen. Jotain lapsettomuuteen liittyvää käsikirjoituksen tyyppistä on syntymässä, mutta kaikki on vielä aika alkuvaiheessa eli ei siitä vielä sen enempää.

Lisäksi työ on taas viimeiset pari viikkoa pitänyt kiireisenä. Kesä loppui ja arki alkoi. Se tuntuu yhtäaikaa ärsyttävältä ja ihanalta. Se kyllä jännittää, että ehdinkö tekemään kokonaisen lukuvuoden verran töitä vai jäänkö jossain vaiheessa äitiyslomalle. Aikamoinen ajatus!

Kommentit

Anonyymi sanoi…
Mikä lisäselvitys teillä umpeutuu? :) Kohdemaahan liittyvä vai luvan uusimiseen liittyvä? Meillä kotiselvityksen lukukerta on seuraava ja sitten lupa-anomus lähtee lautakunnalle. Jännittää vaan, meneekö lupa läpi vai tuleeko lisäselvityksiä.
Myös kirjottamisprosessi kuulostaa hyvältä! Mäkin olen ajatellut että pitäiskö kirjoittaa tästä taipaleesta jotakin..Toki meillä matka "vielä aluillaan", vaikka onhan tässä jo useampi vuosi jo lapsettomuuden saralla mennyt. Ajattelitko kirjaa vai näytelmää vai minkälaista, vai saako udella :)

Peukut pystyssä, että sun lukuvuosi keskeytyy mahdollisimman pian The Puhelun vuoksi ;) Voimia!
Illusia sanoi…
Meillä umpeutuu kohdemaan lisäselvitys. Tuntuu, että koko ajan selvitellään jotain.

Kirja on suunnitteilla. Tämä keskittyy lapsettomuushoitoihin. Ehkä vielä myöhemmin sitten jotain adoptioon liittyvää. Saa nähdä, mitä siitä tulee!
Anonyymi sanoi…
Ok, eli kohdemaahan lähtee siis selvittelyjä myös. Joo, varmasti tuntuu siltä että koko ajan täytyy vaan selvitellä. Voiko ne sieltä sitten pyytää siis "normiselvittelyjen" lisäksi lisäselvityksiä? Mutta voimia nyt loppurutistukseen! Pian olette maaliviivalla ja sitten alkaakin ihan uusi matka <3
Tuo kirja on varmasti ihan loistava! Hyvä idea kirjoittaa hoidoista ja lapsettomuudesta! Ja ehkä adoptiostakin :) Tästä aihealueesta kun ei niin paljoa materiaalia ole. Ja lapsettomuus on kokemuksena niin vähän ymmärretty, siitä pitää lisätä tietoisuutta! Iloa kirjoituspuuhiin! Se on terapeuttista, jotenkin kirjoittamalla voi paremmin ja aidommin ilmaista itseään. En tiedä oletko huomannut että Simpukassa on luovan kirjoittamisen kurssi alkamassa syksyllä. Se kuulosti minusta tosi mahtavalta! Omat aikataulut vaan menee vähän päällekkäin, niin etten pääse aloitustapaamiseen (joten jäänee koko juttu osaltani väliin, kun pitäisi pystyä osallistumaan koko kurssille). Tsemppiä arkeen ja kaikkeen :)
Illusia sanoi…
Joo. Etelä-Afrikkaan vaaditaan oma lisäselvitys ja se on voimassa vuoden. Juuri huhtikuussa laadittiin edellinen lisäselvitys jatkolupaa varten. Eikä mikään ole muuttunut! Voidaan taas käyttää tunteroinen siihen, että kerrotaan monin sanoin kaiken olevan kuten ennenkin.

Kiitos paljon toivotuksista! Kirjoittaminen on tosiaan terapeuttista, mutta myös jotenkin raskasta. Pitää taas sukeltaa niin syvälle niihin vanhoihin ajatuksiin ja tunteisiin. Luulen kuitenkin, että se on tekemisen arvoista.

Olen osallistunut Simpukan luovan kirjoittamisen ryhmään pari vuotta sitten. Se oli ihan mahtava ryhmä! Suosittelen ehdottomasti osallistumaan, jos vain kykenet. Varmasti voi sovitella, vaikka eka kerta jäisikin väliin. Meillä oli ekalla kerralla yksi osallistuja myös Skypen kautta mukana. Ei kannata siis yhden kerran takia jättää ilmoittautumatta!

Tsemppiä lupaprosessiin!
Anonyymi sanoi…
Voimia nyt selvittelyjen tekemiseen! :) Ja kyllä, onhan kirjoittaminen myös raskasta, kun vuodattaa omat kipeät kokemuksensa ja käy läpi kipeät tunteensa. Mutta kyllä se varmasti sitten huojentaakin mieltä, kun saa kaiken valmiiksi. Voimia ja jaksamista kirjoittamiseen! Iloa syksyyn! Olen hengessä mukana :)
Illusia sanoi…
Kiitos ja samoin!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Olen yksinäinen

Kirjoitan nyt tekstin, jonka kirjoittamista olen suunnitellut jo useamman vuoden. Asia painaa minua jatkuvasti eikä se tunnu katoavan, vaikka olen yrittänyt ja toivonut pitkään. Tästä tulee vuodatus, joka sisältää aikamoisen määrän itsesääliä. Jostain syystä juuri tämän kirjoittaminen pelottaa minua. On vaikeaa olla avoin muustakin kuin lapsettomuuteen liittyvästä.
Olen yksinäinen. 
Yksinäisyys istahti minuun jo lapsuudessa. Olen kotoisin hyvin pieneltä paikkakunnalta ja kävin ala-asteeni 16 oppilaan koulussa. Minulla oli kaksi luokkakaveria. Meidän perheemme muutti kylään ulkopuolelta. Tiesin aina olevani vääränlainen. En kenenkään sukulainen, väärästä perheestä.
Opiskeluaikoina minulla oli useampikin todella läheinen ystävä. Jokaisen kanssa olin hyvin läheinen. Se oli paita ja peppu -ystävyyttä aina siihen saakka, kunnes ystävä hylkäsi minut paremman tieltä. Lopulta muutuin todella varovaiseksi. En uskalla kiintyä liikaa, koska en halua tulla enää hylätyksi.
Minulla on ja on ollut lähei…

"Naakat lentää yhdessä"

Minun on pitänyt kirjoittaa moneen otteeseen lapsen kielen kehittymisestä. Se on niin kiinnostavaa! Kiinnostavaa sekä yksityisesti että ammatillisesti.

Olen aloittanutkin sen postauksen kirjoittamista, mutta en ole ehtinyt sitä tehdä. En vielä hautaa ajatusta, mutta totean tässä vaiheessa sen, että kieli on kehittynyt käsittämättömän huimaa vauhtia.

Tänään hän kertoi minulle bussimatkalla esimerkiksi nämä asiat:
"Aurinko laskee alas. On menny jo. Hämärää. Pimeää. Valo päällä. Yö."
"Naakat lentää yhdessä. Lentää taivaalla. Sininen taivas."
"Junaa ei tankata. Sähkö tulee ylhäältä. Sähköjohto ylhäällä."
"Isi-ukkeli on jo kotona. Isi bussilla kotiin. Isi odottaa. Kissat odottaa."

Hän siis puhuu jo suomea. Voi kun itsekin oppisi kieliä tuota tahtia!

Vertaiset vertaansa vailla

Olen todella tyytyväinen siihen, että asuinpaikaksemme on valikoitunut yksi Suomen suurimmista kaupungeista. Täältä löytyy nimittäin kaikkea, mitä tarvitsen. Myös paljon muita adoptioperheitä.
Tapaamme muita adoptioperheitä virallisissa tapaamisissa kaksi kertaa kuukaudessa. On isompi adoptiokerho, joka kokoontuu viikonloppuna ja pienempi, joka kokoontuu arkisena aamupäivänä.
Eniten kadun odotuksessani sitä, että en ikinä etsiytynyt näihin kerhoihin. Odottaminen tuntui niin epävarmalta ja tuskastuttavalta, että pelkäsin tavata perheitä. Pelkäsin, että ikävä kasvaisi liian kovaksi ja että lasten ja vanhempien näkeminen riipaisisi yhtä syvältä kuin kriisin pahimpana aikana. 
Olisi kannattanut päästä pelosta yli. Olisin nähnyt, kuinka tavallista ja luonnollista elämä adoptiolapsen kanssa on. Kuinka tuoreetkin perheet voivat poistua kotoaan ja osallistua kerhoon. Kuinka erityistarpeet, kiintymyssuhteet ja muut ongelmat eivät olekaan olemista määrittävä tekijä. Kuinka iloista ja riehakasta…