Siirry pääsisältöön

Lapsia tulee

"Perhe sai lapsiesityksen Etelä-Afrikasta."

Nyt niitä on taas tullut. Puheluita. Niitä on tullut sellaisille perheille, jotka ovat odottaneet meitä vähemmän, ja sellaisille perheille, jotka ovat odottaneet meitä enemmän. Ne puhelut tekevät ihmisistä äitejä ja isiä. Käsittämättömiä puheluita!

Miltä tämän pitäisi minussa tuntua? Jokainen puhelu tuo meidät lähemmäksi lastamme. Seuraava puhelu voi koko ajan olla meille.

Minua pelottaa. Pelottaa, että koko maailmani muuttuu. Ja minun maailmassani on monia asioita, joiden en haluaisi muuttuvan. Pelottaa, että mikään ei muutukaan. Jos en kuitenkaan oikein osaa olla onnellinen edes lapsen kanssa. Pelottaa, että en osaa. Pelottaa, että lapsi ei kiinny meihin. Pelottaa jonain päivänä jättää työelämä taakse ja nousta lentokoneeseen.

Enkä oikein tiedä, mitä muuta voisin tuntea. En tiedä vielä, millaiselta lapsen rakastaminen tuntuu. En tiedä, miltä tuntuu saada sellainen uskomaton puhelu.

Ne hurjat onnelliset tunteetkin tuntuvat pelottavalta. Kuinka sellaisen puhelun jälkeen voi lopettaa työpäivän järjissään? Mitä jos puhelu tulee kesken oppitunnin? Kummalle meistä se soitetaan? Jos he yrittävät ensin minulle enkä vastaa. Soittavatko he sitte heti miehelle? Saako mies soittaa sen uskomattoman puhelun minulle?

Miltä minun lapseni näyttää? Missä hän on nyt? Mitä saan ensimmäisenä tietää hänestä?

Miten kerron puhelusta töissä? Miten äitiyslomalle jäädään? Miten koira matkustaa vanhempieni luokse? Miten saamme kissat miehen veljelle? Vieläkö lemmikkien suunnitelmat pitävät paikkansa? Mitä pitää ostaa? Mitä pitää pakata? Millaisia paperitöitä pitää tehdä? Millä tavalla isovanhemmille kerrotaan? Millä tavalla siskot ja veljet saavat tietää? Entä ystävät?

Millainen on meidän ensimmäinen kohtaamisemme? Tuleeko hän syliin? Miltä tuntuu pitää omaa lasta sylissä? Missä nukumme ensimmäisen yön? Miten se menee? Miten vaippa vaihdetaan? Miten me kommunikoimme, kun suomi on hänelle aivan käsittämätön kieli? Miltä tuntuu herätä hänen viereltään? Miltä tuntuu harjoitella perheenä olemista Etelä-Afrikassa?

Kaiken tämän uusi äiti tai isä kuittaa Facebookin ryhmäss näin: "Onnesta sekaisin"
Tätä kaikkea se saattaa tarkoittaa.

Kommentit

Onpa jännää kun THE puhelu voi tulla milloin vain periaatteessa! Vaikka tekin olette niin kauan odottaneet, ei ihme, jos on kuitenkin sellaisia tuntemuksia, että jos en olekaan ihan valmis vielä tai osaa tehdä jotain juttua. Tuleehan puhelusta lapsen tapaamiseen olemaan todella lyhyt normiraskauteen verrattuna. Ja silloinkin on varmaan tuollaisia tuntemuksia. Onnea onnea odotukseen edelleen! Puhelu on aivan nurkan takana :) Itsekin olen välillä alkanut jo tekemään mielikuvaharjoituksia, millainen tuo hetki voisi olla. Seuraan kaikki kirjoitukset innolla!
Anonyymi sanoi…
Olen seurannut myös lapsitietoja Interpedian sivuilta ja huomannut saman, että Etelä-Afrikasta on tullut nyt monia lapsia! Olette olleet mielessä!!! :) Tsempit ja hengessä mukana! Jännää!!!
Illusia sanoi…
Kiitos tuhannesti siitä, että seuraatte. Ja siitä, että jännitätte mukana!
Anonyymi sanoi…
On jännä tilanne teillä! Meillä kotiselvityksen lukukerta tulossa (sekin siirtyi pitemmälle kun sos.tt. oli sairaana. Pitkiä päiviä odottaa uutta aikaa, toteutuuko sekään..). Voin vain haaveilla teidän tilanteesta, mut ymmärrän kuitenkin tilanteen ja tunteiden "ristiriitaisuuden" uuden vaiheen edessä. Suuresti odotettu tapahtuma, onhan se jännää - ihan uusi matka elämässä! Mietin itse, kuinka jaksan odottaa kaikki nämä vuodet, kuinka pitää toivo yllä? Kuinka saada vuodet kulumaan? Aurinkoa sydämiin ja viikonloppuun! <3
Anonyymi sanoi…
Silmät kostuivat.
Pian. Aivan pian saat tietää miltä oman lapsen rakastaminen tuntuu. <3
Tiinu sanoi…
Oi joih, ihan kylmät väreet kulki lukiessa... niin paljon kysymyksiä mutta niin paljon rakkautta... hyvin se menee.. kaikki omalla painollansa... olen puolestanne hyvin onnellinen. Olette jaksaneet uskoa ja toivoa. Se palkitaan pian.
Anonyymi sanoi…
Mä löysin tän blogin Iltalehden jutun kautta, ja luin kertaistumalla kaikki kirjoitukset. Olen sen jälkeen jäänyt seuraamaan. Aihepiiri on täysin tuntematon, mutta kiinnostava, ja kirjoitat hienosti vaikeista asioista. Jännityksellä minäkin odotan, koska puhelu teille tulee. Sopiiko kysyä minkä ikäisiä lapsia Etelä-Afrikasta yleensä tulee?

Tiia.
Illusia sanoi…
Ihanaa, että niin moni jännittää mukana.

Anonyymi (1.9.):
Teilläkin on jo odotus hyvässä vaiheessa! Jotenkin se kotiselvityksen valmistuminen ja etenkin luvan saaminen siirtää odotusta uuteen ja paljon positiivisempaan vaiheeseen. Jos häipyy ja tilalle tulee kun.

Anonyymi (11.9.):
Hurjaa! Sitä tunnetta olen kuvitellut niin monta kertaa.

Tiinu:
Kiitos tsempeistä!

Tiia:
Hienoa, että olet seurannut blogiani, vaikkei aihepiiri ole tuttu. Mahtavaa, että löysit tänne! Meidän papereissa on ikätoiveena alle 3 vuotta. Lapsi voi siis olla jotain noin 8 kuukauden ja 3 vuoden välillä.
Anonyymi sanoi…
Uuh, pitäisi tehdä töitä, mutta kyynelehdin salaa avokonttorissa. Ihana teksti ja suuria kysymyksiä.
-Laura-
Illusia sanoi…
Laura: Kiitos! Toivottavasti kyynelehtiminen ei liikaa haitannut työntekoa.
Anonyymi sanoi…
Kirjoituksesi itkettää monesta syystä. Meillä hoidot lopulta päättyivät raskauteen ja lapsen saamiseen, mutta se kaikki odotus, pettymys ja epäoikeudenmukaisuuden tunne vuosien ajan jätti kyllä jälkensä. Yksin sitä itki. Toinen syy, että itkettää on muisto vuosien takaa, kun sattumalta olin paikalla kun työkaveri sai sen PUHELUN; teidän lapsi odottaa etelä-Afrikassa.Ei pystytty muuhun kuin itkemään ja halaamaan. Kyllä siinä menee tunteet sekaisin kaikilta.
Loppuelämäksi... Toivon teille hyvää ja odotettua matkaa eteenpäin!
Illusia sanoi…
Kiitos paljon kommentistasi! Tuo puhelu on kyllä niin hurja ajatus. Ihanaa, että olet saanut olla paikalla todistamassa yhtä sellaista.
Kiitos toivotuksista!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emme me lukkiutuneetkaan kotiin

Adoptioon valmistautuessamme kävimme kursseilla ja neuvonnassa. Niistä jäi monia asioita mieleen. Yksi niistä asioista on se, että kiintymyssuhteen kehittymisen vuoksi olisi hyvä rauhoittaa aluksi elämä oman perheen keskeiseksi. Lapsen on hyvä oppia ensin tuntemaan omat vanhemmat ja vasta sitten alkaa tutustua muuhun maailmaan.
Me emme ole totelleet.
Jo hakumatkalla kyläilimme tuttavaperheessä ja kotiin päästyämme olemme tavanneet monia ihmisiä. Tietysti monet haluavat nähdä meidät. Ja me haluamme nähdä ystäviämme ja perhettämme! Tietenkin haluamme. Meillä oli heitä aivan älytön ikävä silloin, kun vietimme melkein neljä viikkoa hotellin muurien sisäpuolella tutustumassa toisiimme.
Meidän elämämme on sellaista. Me tapaamme ihmisiä, koska ihmiset ovat meille tärkeitä. Vietämme me tietysti paljon aikaa keskenämmekin. Halaamme, sylittelemme ja leikimme. Kerromme, että rakastamme. Meidän ihana perheemme!

Olen yksinäinen

Kirjoitan nyt tekstin, jonka kirjoittamista olen suunnitellut jo useamman vuoden. Asia painaa minua jatkuvasti eikä se tunnu katoavan, vaikka olen yrittänyt ja toivonut pitkään. Tästä tulee vuodatus, joka sisältää aikamoisen määrän itsesääliä. Jostain syystä juuri tämän kirjoittaminen pelottaa minua. On vaikeaa olla avoin muustakin kuin lapsettomuuteen liittyvästä.
Olen yksinäinen. 
Yksinäisyys istahti minuun jo lapsuudessa. Olen kotoisin hyvin pieneltä paikkakunnalta ja kävin ala-asteeni 16 oppilaan koulussa. Minulla oli kaksi luokkakaveria. Meidän perheemme muutti kylään ulkopuolelta. Tiesin aina olevani vääränlainen. En kenenkään sukulainen, väärästä perheestä.
Opiskeluaikoina minulla oli useampikin todella läheinen ystävä. Jokaisen kanssa olin hyvin läheinen. Se oli paita ja peppu -ystävyyttä aina siihen saakka, kunnes ystävä hylkäsi minut paremman tieltä. Lopulta muutuin todella varovaiseksi. En uskalla kiintyä liikaa, koska en halua tulla enää hylätyksi.
Minulla on ja on ollut lähei…

Onnen keskelle tuli myös suru

Siitä on nyt tarkalleen viikko. Hain koiran veljeni luota kotiin. Kävin sen kanssa viimeisellä lenkillä. Rapsuttelin sitä takapihalla ja syötin viimeisiä herkkuja. Nostin sen viimeisen kerran autoon, ja mieheni ajoi sen kanssa eläinlääkäriin.

Koiran kuolema sattuu kovasti. Tuntuu syylliseltä. Aina välillä havahdun ajattelemaan, ettei kukaan pidä huolta siitä. Se on nyt aivan yksin. Me hylkäsimme sen.

Olen onnellinen. Sain ihanan koiran, joka kulki mukana niin monessa. Kahdentoista vuoden ajan minä pidin huolta siitä ja se piti huolta minusta. Se vei minut ulos silloinkin, kun olisin mieluummin jäänyt ikuisiksi ajoiksi itkemään sänkyyn. Se juoksi minun kanssani silloin, kun oli pakko juosta kovaa, että saisi ahdistuksen salpaamat keuhkot taas toimimaan.

Minulla on aivan älytön ikävä. En saa enää koskaan silittää sen mustaa pehmeää karvaa. Se ei enää koskaan nuku jaloissani. Se ei enää saa hepuleita pelkästä elämän ilosta. Se ei enää ulvo, kun paloauto ajaa ohi. Sen tyhjä panta makaa kä…