Siirry pääsisältöön

Toinen lapsi

Kun tätä nykyä puhun adoptiosta ja siitä, että lapsi on pian tulossa, minulta kysytään yllättävän usein toisesta lapsesta. Kysytään, onko toisen lapsen saamiseen samanlainen prosessi ja että aiommeko "hankkia" toisen lapsen.

Kysymys on hämmentävä. Esikoinenkaan ei ole vielä saapunut perheeseen ja jo nyt ihmisiä kiinnostaa, tuleeko meille toinenkin lapsi.

Ei kysyminen minua oikeasti haittaa. Kaikki kysymykset ovat nousseet ihan mukavista ja leppoisista keskusteluista. Kysymys kuitenkin tuo monta tähän liittyvää asiaa esiin.

Ensinnäkin yhteiskunnassamme on selvästi normi, jonka mukaan perheessä on enemmän kuin yksi lapsi. On vähän omituista haluta vain yksi. Enkä minäkään alunperin halunnut vain yhtä lasta. Olemme molemmat kasvaneet nelilapsisissa perheissä ja meille luonnollinen lapsiluku olisi varmaankin ollut kaksi tai kolme. Sisarukset ovat nimittäin tärkeitä!

Toiseksi kysyjille lapsen saaminen on sen verran luontevaa, että heille meidänkin lapsen saapuminen on selvä juttu. Itse olen kuitenkin edelleen varovaisen luottavainen. Tiedänhän minä, että tämä voi edelleenkin mennä pieleen. Kaikkea voi aina tapahtua.

Kolmanneksi adoptio ja siihen liittyvät prosessit ovat ihmisille tuntemattomia. Luulen, että se liittyy siihen, ettei adoptio-odotuksesta niin paljon puhuta. Vasta lapsen tulon myötä perheen adoptiosta tulee julkista. Niinpä ihmisillä on käsitys siitä, että lapsi yhtäkkiä vain tuli.

Minun vastaukseni kysymyksiin on se, ettei meille ole tulossa enempää lapsia. Yksi lapsi saa riittää. Meidän perheemme on elänyt välitilassa niin pitkään, että haluamme jo saada perheemme kokonaiseksi. Odotamme niin kovin sitä, että perheemme tulee täydeksi, että emme ajattele mitään toisia lapsia. Ajattelemme tätä ensimmäistä. Kun hän tulee, odotus vihdoin päättyy. Sitten meidän ei enää tarvitse odottaa. Ei tarvitse enää kärsiä jatkuvasta ikävästä.

Tämä vastaus riittää. Tämän vastauksen kaikki taitavat ymmärtää.

Kommentit

Anonyymi sanoi…
Tää on tuttua. Etenkin ihan odotuksen loppuvaiheessa ajatus oli niin vahvasti se, että jos nyt edes tämä yksi adoptio toteutuu, ollaan ikuisesti kiitollisia ja saa riittää meille. Tätä mieltä olimme vielä vuosi lapsen kotiintulon jälkeen. Elämää suunniteltiin sillä tavalla, että ollaan yksilapsinen perhe. Sitten mieli muuttui. Ensin toisella ja heti perään toisella. Päätettiin jaksaa vielä toinenkin odotus. Siinä ei ollut enää kyse siitä, tuleeko meistä koskaan vanhempia. Henkisesti tavallaan helpompaa, vaikka näyttävät ne tutut tunteet sieltä nousevan. Jos tämä odotus ei pääty toivotusti, se on surullista, mutta ei maailmanloppu. Yksilapsinen perhe on silti ihan yhtä paljon perhe.
Illusia sanoi…
Voihan se mieli tosiaan muuttua. Ei sitä lopulta koskaan tiedä, miltä sitten myöhemmin tuntuu. Mutta yksi juttu kerrallaan. Olisi hienoa tuntea, että perhe on koossa.
Anonyymi sanoi…
Ja sitten, perheen kasvattamiseen myös pitkäaikainen perhehoito on hyvä; hieman adoptiosta poikkeava, mutta perusarjen silläkin "saa".
Mielenkiintoista! Meiltähän on myös pari ystävää jo ehtinyt kysyä, haluammeko myös toisen adoptiolapsen. Vaikka meillähän menee vielä ajasta ikuisuuteen ennen kuin ensimmäistäkään on näköpiirissä :) Nämä ovat olleet yllättäviä kysymyksiä, mutta en minäkään ole mitenkään niistä loukkaantunut. Olen vastannut jotain samantapaista. Ettemme pysty keskittymään kuin tähän yhteen lapseen, joka ehkä meille joku päivä saapuu. Vaikea nyt ajatella, että alkaisi prosessiin uudelleen. Kunhan tämä ensimmäinen prosessi päättyisi onnellisesti. Mutta eihän sitä tosiaan koskaan tiedä.

Edelleen tsemppiä odottelupäiviin! Etelä-Afrikasta näyttää saapuvan lapsia tasaista tahtia :)
Illusia sanoi…
Anonyymi: Onneksi on tosiaan monia reittejä kokonaiseksi perheeksi.

Päivän paisteessa: Mielenkiintoista, että sinulla on sama kokemus. Jotain siinä on, että toista ajatellaan jo ennen ensimmäistäkin. Kiitos tsempeistä ja jaksamista myös sinulle!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emme me lukkiutuneetkaan kotiin

Adoptioon valmistautuessamme kävimme kursseilla ja neuvonnassa. Niistä jäi monia asioita mieleen. Yksi niistä asioista on se, että kiintymyssuhteen kehittymisen vuoksi olisi hyvä rauhoittaa aluksi elämä oman perheen keskeiseksi. Lapsen on hyvä oppia ensin tuntemaan omat vanhemmat ja vasta sitten alkaa tutustua muuhun maailmaan.
Me emme ole totelleet.
Jo hakumatkalla kyläilimme tuttavaperheessä ja kotiin päästyämme olemme tavanneet monia ihmisiä. Tietysti monet haluavat nähdä meidät. Ja me haluamme nähdä ystäviämme ja perhettämme! Tietenkin haluamme. Meillä oli heitä aivan älytön ikävä silloin, kun vietimme melkein neljä viikkoa hotellin muurien sisäpuolella tutustumassa toisiimme.
Meidän elämämme on sellaista. Me tapaamme ihmisiä, koska ihmiset ovat meille tärkeitä. Vietämme me tietysti paljon aikaa keskenämmekin. Halaamme, sylittelemme ja leikimme. Kerromme, että rakastamme. Meidän ihana perheemme!

Olen yksinäinen

Kirjoitan nyt tekstin, jonka kirjoittamista olen suunnitellut jo useamman vuoden. Asia painaa minua jatkuvasti eikä se tunnu katoavan, vaikka olen yrittänyt ja toivonut pitkään. Tästä tulee vuodatus, joka sisältää aikamoisen määrän itsesääliä. Jostain syystä juuri tämän kirjoittaminen pelottaa minua. On vaikeaa olla avoin muustakin kuin lapsettomuuteen liittyvästä.
Olen yksinäinen. 
Yksinäisyys istahti minuun jo lapsuudessa. Olen kotoisin hyvin pieneltä paikkakunnalta ja kävin ala-asteeni 16 oppilaan koulussa. Minulla oli kaksi luokkakaveria. Meidän perheemme muutti kylään ulkopuolelta. Tiesin aina olevani vääränlainen. En kenenkään sukulainen, väärästä perheestä.
Opiskeluaikoina minulla oli useampikin todella läheinen ystävä. Jokaisen kanssa olin hyvin läheinen. Se oli paita ja peppu -ystävyyttä aina siihen saakka, kunnes ystävä hylkäsi minut paremman tieltä. Lopulta muutuin todella varovaiseksi. En uskalla kiintyä liikaa, koska en halua tulla enää hylätyksi.
Minulla on ja on ollut lähei…

Onnen keskelle tuli myös suru

Siitä on nyt tarkalleen viikko. Hain koiran veljeni luota kotiin. Kävin sen kanssa viimeisellä lenkillä. Rapsuttelin sitä takapihalla ja syötin viimeisiä herkkuja. Nostin sen viimeisen kerran autoon, ja mieheni ajoi sen kanssa eläinlääkäriin.

Koiran kuolema sattuu kovasti. Tuntuu syylliseltä. Aina välillä havahdun ajattelemaan, ettei kukaan pidä huolta siitä. Se on nyt aivan yksin. Me hylkäsimme sen.

Olen onnellinen. Sain ihanan koiran, joka kulki mukana niin monessa. Kahdentoista vuoden ajan minä pidin huolta siitä ja se piti huolta minusta. Se vei minut ulos silloinkin, kun olisin mieluummin jäänyt ikuisiksi ajoiksi itkemään sänkyyn. Se juoksi minun kanssani silloin, kun oli pakko juosta kovaa, että saisi ahdistuksen salpaamat keuhkot taas toimimaan.

Minulla on aivan älytön ikävä. En saa enää koskaan silittää sen mustaa pehmeää karvaa. Se ei enää koskaan nuku jaloissani. Se ei enää saa hepuleita pelkästä elämän ilosta. Se ei enää ulvo, kun paloauto ajaa ohi. Sen tyhjä panta makaa kä…