Siirry pääsisältöön

Toinen lapsi

Kun tätä nykyä puhun adoptiosta ja siitä, että lapsi on pian tulossa, minulta kysytään yllättävän usein toisesta lapsesta. Kysytään, onko toisen lapsen saamiseen samanlainen prosessi ja että aiommeko "hankkia" toisen lapsen.

Kysymys on hämmentävä. Esikoinenkaan ei ole vielä saapunut perheeseen ja jo nyt ihmisiä kiinnostaa, tuleeko meille toinenkin lapsi.

Ei kysyminen minua oikeasti haittaa. Kaikki kysymykset ovat nousseet ihan mukavista ja leppoisista keskusteluista. Kysymys kuitenkin tuo monta tähän liittyvää asiaa esiin.

Ensinnäkin yhteiskunnassamme on selvästi normi, jonka mukaan perheessä on enemmän kuin yksi lapsi. On vähän omituista haluta vain yksi. Enkä minäkään alunperin halunnut vain yhtä lasta. Olemme molemmat kasvaneet nelilapsisissa perheissä ja meille luonnollinen lapsiluku olisi varmaankin ollut kaksi tai kolme. Sisarukset ovat nimittäin tärkeitä!

Toiseksi kysyjille lapsen saaminen on sen verran luontevaa, että heille meidänkin lapsen saapuminen on selvä juttu. Itse olen kuitenkin edelleen varovaisen luottavainen. Tiedänhän minä, että tämä voi edelleenkin mennä pieleen. Kaikkea voi aina tapahtua.

Kolmanneksi adoptio ja siihen liittyvät prosessit ovat ihmisille tuntemattomia. Luulen, että se liittyy siihen, ettei adoptio-odotuksesta niin paljon puhuta. Vasta lapsen tulon myötä perheen adoptiosta tulee julkista. Niinpä ihmisillä on käsitys siitä, että lapsi yhtäkkiä vain tuli.

Minun vastaukseni kysymyksiin on se, ettei meille ole tulossa enempää lapsia. Yksi lapsi saa riittää. Meidän perheemme on elänyt välitilassa niin pitkään, että haluamme jo saada perheemme kokonaiseksi. Odotamme niin kovin sitä, että perheemme tulee täydeksi, että emme ajattele mitään toisia lapsia. Ajattelemme tätä ensimmäistä. Kun hän tulee, odotus vihdoin päättyy. Sitten meidän ei enää tarvitse odottaa. Ei tarvitse enää kärsiä jatkuvasta ikävästä.

Tämä vastaus riittää. Tämän vastauksen kaikki taitavat ymmärtää.

Kommentit

Anonyymi sanoi…
Tää on tuttua. Etenkin ihan odotuksen loppuvaiheessa ajatus oli niin vahvasti se, että jos nyt edes tämä yksi adoptio toteutuu, ollaan ikuisesti kiitollisia ja saa riittää meille. Tätä mieltä olimme vielä vuosi lapsen kotiintulon jälkeen. Elämää suunniteltiin sillä tavalla, että ollaan yksilapsinen perhe. Sitten mieli muuttui. Ensin toisella ja heti perään toisella. Päätettiin jaksaa vielä toinenkin odotus. Siinä ei ollut enää kyse siitä, tuleeko meistä koskaan vanhempia. Henkisesti tavallaan helpompaa, vaikka näyttävät ne tutut tunteet sieltä nousevan. Jos tämä odotus ei pääty toivotusti, se on surullista, mutta ei maailmanloppu. Yksilapsinen perhe on silti ihan yhtä paljon perhe.
Illusia sanoi…
Voihan se mieli tosiaan muuttua. Ei sitä lopulta koskaan tiedä, miltä sitten myöhemmin tuntuu. Mutta yksi juttu kerrallaan. Olisi hienoa tuntea, että perhe on koossa.
Anonyymi sanoi…
Ja sitten, perheen kasvattamiseen myös pitkäaikainen perhehoito on hyvä; hieman adoptiosta poikkeava, mutta perusarjen silläkin "saa".
Mielenkiintoista! Meiltähän on myös pari ystävää jo ehtinyt kysyä, haluammeko myös toisen adoptiolapsen. Vaikka meillähän menee vielä ajasta ikuisuuteen ennen kuin ensimmäistäkään on näköpiirissä :) Nämä ovat olleet yllättäviä kysymyksiä, mutta en minäkään ole mitenkään niistä loukkaantunut. Olen vastannut jotain samantapaista. Ettemme pysty keskittymään kuin tähän yhteen lapseen, joka ehkä meille joku päivä saapuu. Vaikea nyt ajatella, että alkaisi prosessiin uudelleen. Kunhan tämä ensimmäinen prosessi päättyisi onnellisesti. Mutta eihän sitä tosiaan koskaan tiedä.

Edelleen tsemppiä odottelupäiviin! Etelä-Afrikasta näyttää saapuvan lapsia tasaista tahtia :)
Illusia sanoi…
Anonyymi: Onneksi on tosiaan monia reittejä kokonaiseksi perheeksi.

Päivän paisteessa: Mielenkiintoista, että sinulla on sama kokemus. Jotain siinä on, että toista ajatellaan jo ennen ensimmäistäkin. Kiitos tsempeistä ja jaksamista myös sinulle!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Olen yksinäinen

Kirjoitan nyt tekstin, jonka kirjoittamista olen suunnitellut jo useamman vuoden. Asia painaa minua jatkuvasti eikä se tunnu katoavan, vaikka olen yrittänyt ja toivonut pitkään. Tästä tulee vuodatus, joka sisältää aikamoisen määrän itsesääliä. Jostain syystä juuri tämän kirjoittaminen pelottaa minua. On vaikeaa olla avoin muustakin kuin lapsettomuuteen liittyvästä.
Olen yksinäinen. 
Yksinäisyys istahti minuun jo lapsuudessa. Olen kotoisin hyvin pieneltä paikkakunnalta ja kävin ala-asteeni 16 oppilaan koulussa. Minulla oli kaksi luokkakaveria. Meidän perheemme muutti kylään ulkopuolelta. Tiesin aina olevani vääränlainen. En kenenkään sukulainen, väärästä perheestä.
Opiskeluaikoina minulla oli useampikin todella läheinen ystävä. Jokaisen kanssa olin hyvin läheinen. Se oli paita ja peppu -ystävyyttä aina siihen saakka, kunnes ystävä hylkäsi minut paremman tieltä. Lopulta muutuin todella varovaiseksi. En uskalla kiintyä liikaa, koska en halua tulla enää hylätyksi.
Minulla on ja on ollut lähei…

"Naakat lentää yhdessä"

Minun on pitänyt kirjoittaa moneen otteeseen lapsen kielen kehittymisestä. Se on niin kiinnostavaa! Kiinnostavaa sekä yksityisesti että ammatillisesti.

Olen aloittanutkin sen postauksen kirjoittamista, mutta en ole ehtinyt sitä tehdä. En vielä hautaa ajatusta, mutta totean tässä vaiheessa sen, että kieli on kehittynyt käsittämättömän huimaa vauhtia.

Tänään hän kertoi minulle bussimatkalla esimerkiksi nämä asiat:
"Aurinko laskee alas. On menny jo. Hämärää. Pimeää. Valo päällä. Yö."
"Naakat lentää yhdessä. Lentää taivaalla. Sininen taivas."
"Junaa ei tankata. Sähkö tulee ylhäältä. Sähköjohto ylhäällä."
"Isi-ukkeli on jo kotona. Isi bussilla kotiin. Isi odottaa. Kissat odottaa."

Hän siis puhuu jo suomea. Voi kun itsekin oppisi kieliä tuota tahtia!

Vertaiset vertaansa vailla

Olen todella tyytyväinen siihen, että asuinpaikaksemme on valikoitunut yksi Suomen suurimmista kaupungeista. Täältä löytyy nimittäin kaikkea, mitä tarvitsen. Myös paljon muita adoptioperheitä.
Tapaamme muita adoptioperheitä virallisissa tapaamisissa kaksi kertaa kuukaudessa. On isompi adoptiokerho, joka kokoontuu viikonloppuna ja pienempi, joka kokoontuu arkisena aamupäivänä.
Eniten kadun odotuksessani sitä, että en ikinä etsiytynyt näihin kerhoihin. Odottaminen tuntui niin epävarmalta ja tuskastuttavalta, että pelkäsin tavata perheitä. Pelkäsin, että ikävä kasvaisi liian kovaksi ja että lasten ja vanhempien näkeminen riipaisisi yhtä syvältä kuin kriisin pahimpana aikana. 
Olisi kannattanut päästä pelosta yli. Olisin nähnyt, kuinka tavallista ja luonnollista elämä adoptiolapsen kanssa on. Kuinka tuoreetkin perheet voivat poistua kotoaan ja osallistua kerhoon. Kuinka erityistarpeet, kiintymyssuhteet ja muut ongelmat eivät olekaan olemista määrittävä tekijä. Kuinka iloista ja riehakasta…