Siirry pääsisältöön

Antakaa minun odottaa rauhassa!

Melkein kaikki, joiden kanssa puhun adoptiolapsen odottamista, ovat kärsimättömiä. Eikö se jo tule? Milloin se tulee? Kyllä se kestää pitkään! Koettakaa jaksaa odottaa! Saisi jo tulla!

He ovat kärsimättömiä, vaikka minä sanoisin sataan kertaan olevani kärsivällinen. Minun odottamiseni on rauhallista. Ei minulla ole kiire. Lapsi tulee, kun tulee. Kaikki on hyvin.

Joskus tuntuu, että keskustelukumppani haluaisi oikein lietsoa kärsimättömyyttä minuunkin. Välillä tekisi mieli huutaa, että antakaa minun odottaa rauhassa! Tämä on minun prosessini ja minun lapseni. Antakaa sen tulla sitte, kun tulemisen aika on. Kuunnelkaa minua! Älkää olettako, miltä minusta tuntuu.

En minä niin tietenkään tee, vaan sanon sadannenensimmäisen kerran olevani kärsivällinen.

Olen muuten ollut kärsivällinen jo kohta kahden vuoden ajan. Edelleen vaan kauhistellaan sen kestoa.

Kommentit

Anonyymi sanoi…
Näin sinusta unta, vaikka en tunne sinua. Vain tämän blogin, jota olen lukenut tammikuusta 2014 asti, kun oma hoitomme alkoi. Viime yönä kuitenkin näin unta, jossa saitte lapsitiedon pienestä tytöstä ��
Illusia sanoi…
Vau ja kuinka hurjaa! Kiitos että kerroit. Ehkä siellä on pieni tyttö odottamassa meitä.
Anonyymi sanoi…
Olen odottanut jo vuodesta 2012 :D Hyvin sitä vaan jaksaa ;) vuodesta toiseen. Odotusta on jo niin kauan, ettei jaksa edes ajatella eikä edes puhua. Eikä kukaan näin monen vuoden jälkeen kysy enää. :) Kohta on vuosi 2018. Lapsi tulee ehkä vuonna 2019. Jos ollaan onnekkaita.
Illusia sanoi…
Jotenkin sitä tosiaan jaksaa. Tämä on armeliaampaa odotusta kuin vaikkapa hedelmöityshoitojen lopputuloksen odottaminen. Mikäs tässä odotellessa.

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emme me lukkiutuneetkaan kotiin

Adoptioon valmistautuessamme kävimme kursseilla ja neuvonnassa. Niistä jäi monia asioita mieleen. Yksi niistä asioista on se, että kiintymyssuhteen kehittymisen vuoksi olisi hyvä rauhoittaa aluksi elämä oman perheen keskeiseksi. Lapsen on hyvä oppia ensin tuntemaan omat vanhemmat ja vasta sitten alkaa tutustua muuhun maailmaan.
Me emme ole totelleet.
Jo hakumatkalla kyläilimme tuttavaperheessä ja kotiin päästyämme olemme tavanneet monia ihmisiä. Tietysti monet haluavat nähdä meidät. Ja me haluamme nähdä ystäviämme ja perhettämme! Tietenkin haluamme. Meillä oli heitä aivan älytön ikävä silloin, kun vietimme melkein neljä viikkoa hotellin muurien sisäpuolella tutustumassa toisiimme.
Meidän elämämme on sellaista. Me tapaamme ihmisiä, koska ihmiset ovat meille tärkeitä. Vietämme me tietysti paljon aikaa keskenämmekin. Halaamme, sylittelemme ja leikimme. Kerromme, että rakastamme. Meidän ihana perheemme!

Olen yksinäinen

Kirjoitan nyt tekstin, jonka kirjoittamista olen suunnitellut jo useamman vuoden. Asia painaa minua jatkuvasti eikä se tunnu katoavan, vaikka olen yrittänyt ja toivonut pitkään. Tästä tulee vuodatus, joka sisältää aikamoisen määrän itsesääliä. Jostain syystä juuri tämän kirjoittaminen pelottaa minua. On vaikeaa olla avoin muustakin kuin lapsettomuuteen liittyvästä.
Olen yksinäinen. 
Yksinäisyys istahti minuun jo lapsuudessa. Olen kotoisin hyvin pieneltä paikkakunnalta ja kävin ala-asteeni 16 oppilaan koulussa. Minulla oli kaksi luokkakaveria. Meidän perheemme muutti kylään ulkopuolelta. Tiesin aina olevani vääränlainen. En kenenkään sukulainen, väärästä perheestä.
Opiskeluaikoina minulla oli useampikin todella läheinen ystävä. Jokaisen kanssa olin hyvin läheinen. Se oli paita ja peppu -ystävyyttä aina siihen saakka, kunnes ystävä hylkäsi minut paremman tieltä. Lopulta muutuin todella varovaiseksi. En uskalla kiintyä liikaa, koska en halua tulla enää hylätyksi.
Minulla on ja on ollut lähei…

Onnen keskelle tuli myös suru

Siitä on nyt tarkalleen viikko. Hain koiran veljeni luota kotiin. Kävin sen kanssa viimeisellä lenkillä. Rapsuttelin sitä takapihalla ja syötin viimeisiä herkkuja. Nostin sen viimeisen kerran autoon, ja mieheni ajoi sen kanssa eläinlääkäriin.

Koiran kuolema sattuu kovasti. Tuntuu syylliseltä. Aina välillä havahdun ajattelemaan, ettei kukaan pidä huolta siitä. Se on nyt aivan yksin. Me hylkäsimme sen.

Olen onnellinen. Sain ihanan koiran, joka kulki mukana niin monessa. Kahdentoista vuoden ajan minä pidin huolta siitä ja se piti huolta minusta. Se vei minut ulos silloinkin, kun olisin mieluummin jäänyt ikuisiksi ajoiksi itkemään sänkyyn. Se juoksi minun kanssani silloin, kun oli pakko juosta kovaa, että saisi ahdistuksen salpaamat keuhkot taas toimimaan.

Minulla on aivan älytön ikävä. En saa enää koskaan silittää sen mustaa pehmeää karvaa. Se ei enää koskaan nuku jaloissani. Se ei enää saa hepuleita pelkästä elämän ilosta. Se ei enää ulvo, kun paloauto ajaa ohi. Sen tyhjä panta makaa kä…