Siirry pääsisältöön

Antakaa minun odottaa rauhassa!

Melkein kaikki, joiden kanssa puhun adoptiolapsen odottamista, ovat kärsimättömiä. Eikö se jo tule? Milloin se tulee? Kyllä se kestää pitkään! Koettakaa jaksaa odottaa! Saisi jo tulla!

He ovat kärsimättömiä, vaikka minä sanoisin sataan kertaan olevani kärsivällinen. Minun odottamiseni on rauhallista. Ei minulla ole kiire. Lapsi tulee, kun tulee. Kaikki on hyvin.

Joskus tuntuu, että keskustelukumppani haluaisi oikein lietsoa kärsimättömyyttä minuunkin. Välillä tekisi mieli huutaa, että antakaa minun odottaa rauhassa! Tämä on minun prosessini ja minun lapseni. Antakaa sen tulla sitte, kun tulemisen aika on. Kuunnelkaa minua! Älkää olettako, miltä minusta tuntuu.

En minä niin tietenkään tee, vaan sanon sadannenensimmäisen kerran olevani kärsivällinen.

Olen muuten ollut kärsivällinen jo kohta kahden vuoden ajan. Edelleen vaan kauhistellaan sen kestoa.

Kommentit

Anonyymi sanoi…
Näin sinusta unta, vaikka en tunne sinua. Vain tämän blogin, jota olen lukenut tammikuusta 2014 asti, kun oma hoitomme alkoi. Viime yönä kuitenkin näin unta, jossa saitte lapsitiedon pienestä tytöstä ��
Illusia sanoi…
Vau ja kuinka hurjaa! Kiitos että kerroit. Ehkä siellä on pieni tyttö odottamassa meitä.
Anonyymi sanoi…
Olen odottanut jo vuodesta 2012 :D Hyvin sitä vaan jaksaa ;) vuodesta toiseen. Odotusta on jo niin kauan, ettei jaksa edes ajatella eikä edes puhua. Eikä kukaan näin monen vuoden jälkeen kysy enää. :) Kohta on vuosi 2018. Lapsi tulee ehkä vuonna 2019. Jos ollaan onnekkaita.
Illusia sanoi…
Jotenkin sitä tosiaan jaksaa. Tämä on armeliaampaa odotusta kuin vaikkapa hedelmöityshoitojen lopputuloksen odottaminen. Mikäs tässä odotellessa.

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Olen yksinäinen

Kirjoitan nyt tekstin, jonka kirjoittamista olen suunnitellut jo useamman vuoden. Asia painaa minua jatkuvasti eikä se tunnu katoavan, vaikka olen yrittänyt ja toivonut pitkään. Tästä tulee vuodatus, joka sisältää aikamoisen määrän itsesääliä. Jostain syystä juuri tämän kirjoittaminen pelottaa minua. On vaikeaa olla avoin muustakin kuin lapsettomuuteen liittyvästä.
Olen yksinäinen. 
Yksinäisyys istahti minuun jo lapsuudessa. Olen kotoisin hyvin pieneltä paikkakunnalta ja kävin ala-asteeni 16 oppilaan koulussa. Minulla oli kaksi luokkakaveria. Meidän perheemme muutti kylään ulkopuolelta. Tiesin aina olevani vääränlainen. En kenenkään sukulainen, väärästä perheestä.
Opiskeluaikoina minulla oli useampikin todella läheinen ystävä. Jokaisen kanssa olin hyvin läheinen. Se oli paita ja peppu -ystävyyttä aina siihen saakka, kunnes ystävä hylkäsi minut paremman tieltä. Lopulta muutuin todella varovaiseksi. En uskalla kiintyä liikaa, koska en halua tulla enää hylätyksi.
Minulla on ja on ollut lähei…

"Naakat lentää yhdessä"

Minun on pitänyt kirjoittaa moneen otteeseen lapsen kielen kehittymisestä. Se on niin kiinnostavaa! Kiinnostavaa sekä yksityisesti että ammatillisesti.

Olen aloittanutkin sen postauksen kirjoittamista, mutta en ole ehtinyt sitä tehdä. En vielä hautaa ajatusta, mutta totean tässä vaiheessa sen, että kieli on kehittynyt käsittämättömän huimaa vauhtia.

Tänään hän kertoi minulle bussimatkalla esimerkiksi nämä asiat:
"Aurinko laskee alas. On menny jo. Hämärää. Pimeää. Valo päällä. Yö."
"Naakat lentää yhdessä. Lentää taivaalla. Sininen taivas."
"Junaa ei tankata. Sähkö tulee ylhäältä. Sähköjohto ylhäällä."
"Isi-ukkeli on jo kotona. Isi bussilla kotiin. Isi odottaa. Kissat odottaa."

Hän siis puhuu jo suomea. Voi kun itsekin oppisi kieliä tuota tahtia!

Vertaiset vertaansa vailla

Olen todella tyytyväinen siihen, että asuinpaikaksemme on valikoitunut yksi Suomen suurimmista kaupungeista. Täältä löytyy nimittäin kaikkea, mitä tarvitsen. Myös paljon muita adoptioperheitä.
Tapaamme muita adoptioperheitä virallisissa tapaamisissa kaksi kertaa kuukaudessa. On isompi adoptiokerho, joka kokoontuu viikonloppuna ja pienempi, joka kokoontuu arkisena aamupäivänä.
Eniten kadun odotuksessani sitä, että en ikinä etsiytynyt näihin kerhoihin. Odottaminen tuntui niin epävarmalta ja tuskastuttavalta, että pelkäsin tavata perheitä. Pelkäsin, että ikävä kasvaisi liian kovaksi ja että lasten ja vanhempien näkeminen riipaisisi yhtä syvältä kuin kriisin pahimpana aikana. 
Olisi kannattanut päästä pelosta yli. Olisin nähnyt, kuinka tavallista ja luonnollista elämä adoptiolapsen kanssa on. Kuinka tuoreetkin perheet voivat poistua kotoaan ja osallistua kerhoon. Kuinka erityistarpeet, kiintymyssuhteet ja muut ongelmat eivät olekaan olemista määrittävä tekijä. Kuinka iloista ja riehakasta…