Siirry pääsisältöön

Oho! En ole enää katkera!

Olen viettänyt syyslomaviikkoa ja vieraillut viikon aikana kolmessa eri lapsiperheessä. Olen sylitellyt, leikkinyt ja höpötellyt lasten kanssa ja jutellut ja pohtinut aikuisten kanssa.

Nautin näistä kohtaamisista tällä hetkellä aivan mielettömästi. Lasten ja ystävieni seura on aivan parasta.

Myös tällä viikolla satuin lukemaan jostain lapsettomien someryhmän päivitystä, jossa oli aika tylyjä ajatuksia lapsen saaneista ja heidän ymmärtämättömyydestään. Niitä samoja ajatuksia, joita minullakin on ollut.

Olin pahimmillani kamalan kateellinen ja kääriytynyt oman napani ympärille. Silloin ajattelin kamalia ajatuksia. Mitä tuokin valittaa, kun kaikki on hänellä niin hyvin. Mitä väliä on huonosti nukutuilla öillä, jos on kuitenkin saanut lapsen?

Olen lauhtunut todella paljon. Voin nyt itse hyvin ja ymmärrän mainiosti, että väsymys on rankkaa ja että lapsen saaminen on rankkaa. Aivan älyttömän rankkaa kaiken ihanan keskellä.

Olen tyytyväinen huomatessani, että olen oikeasti päässyt yli. Osaan oikeasti ajatella asiaa jo laajemmalta kantilta. Lapsettomuus ei enää määrittele minua.

On epäreilua tuomita kriisin keskellä elävä katkeraksi. Oikeasti katkeruuden voi määrittää vasta sitten, kun kriisi on jo ohi ja toipumiseen on ollut aikaa. Kriisin aikana kuuluukin olla itsekäs ja katkera. Se on hyvä tapa suojautua järjettömältä epäreiluudelta. Ajattelen kuitenkin myös niin, että jokaisen kriisistä toipuvan on pakko nähdä vaivaa, ettei jää katkeraksi. Se on selviytymiskeino, joka alkaa pikkuhiljaa syövyttää kaikkea.

Kommentit

Anonyymi sanoi…
Ihanaa, loistavaa ja lohduttaa luettavaa! Hyvä hyvä! Tuota kohti täälläkin mennään, askel askeleelta :D Hienoa että olet päässyt perille! Kunpa itsekin pääsisi jo valon puolelle..On rankkaa kun omat tunteet on niin ympäristön tapahtumien vietävissä. Mutta tuntuu varmasti upealta! Kriisi on takana!! <3
Illusia sanoi…
Siihen on vain uskottava, että jonain päivänä niin käy. Paljon tsemppiä!
Samat harrastukset ovat olleet minullakin! :) Vierailin viime viikolla kahden päivän aikana läpi kaikki kummilasteni perheet, söin heidän kanssaan arkiruokaa Pikku kakkosen pyöriessä taustalla jne. En ehkä kylläkään ole aivan epäkatkera vielä kuten sinä. Minulla on oikeasti hauskaa vierailun aikana, mutta sen jälkeen on jotenkin tyhjää tulla hiljaiseen kotiin. Joudun pakottamaan itseni kysymään ystäväni raskaudesta ja neuvolakäynneistä jne, vaikka en haluaisi ehkä tietääkään kaikkea. He kun elävät juuri sitä elämää, jota toivon itselleni. Minun ystäväni ovat ymmärtäväisiä, kyselevät adoptioprosessista ja toivovat meille kaikkea hyvää, mutta siltikään he eivät voi täysin ymmärtää. Mahdotontahan se olisikin. Pahimmat ajat ovat ohi, mutta siltikin vielä kirpaisee välillä. Kai tämä vielä ajan myötä lievenee. Kiitos vertaistuesta :)
Illusia sanoi…
Päivän paisteessa:
Aivan mahtavaa, että olet uskaltautunut jo lasten pariin. Sillä tavalla se katkeruuskin pikkuhiljaa helpottaa. Lapset kuitenkin ovat oikein mainiota seuraa. Ja heistä saa ainakin hetkeksi täytettä tyhjänä kumisevaan syliin!

Kyllä se lievenee. Usko pois!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Olen yksinäinen

Kirjoitan nyt tekstin, jonka kirjoittamista olen suunnitellut jo useamman vuoden. Asia painaa minua jatkuvasti eikä se tunnu katoavan, vaikka olen yrittänyt ja toivonut pitkään. Tästä tulee vuodatus, joka sisältää aikamoisen määrän itsesääliä. Jostain syystä juuri tämän kirjoittaminen pelottaa minua. On vaikeaa olla avoin muustakin kuin lapsettomuuteen liittyvästä.
Olen yksinäinen. 
Yksinäisyys istahti minuun jo lapsuudessa. Olen kotoisin hyvin pieneltä paikkakunnalta ja kävin ala-asteeni 16 oppilaan koulussa. Minulla oli kaksi luokkakaveria. Meidän perheemme muutti kylään ulkopuolelta. Tiesin aina olevani vääränlainen. En kenenkään sukulainen, väärästä perheestä.
Opiskeluaikoina minulla oli useampikin todella läheinen ystävä. Jokaisen kanssa olin hyvin läheinen. Se oli paita ja peppu -ystävyyttä aina siihen saakka, kunnes ystävä hylkäsi minut paremman tieltä. Lopulta muutuin todella varovaiseksi. En uskalla kiintyä liikaa, koska en halua tulla enää hylätyksi.
Minulla on ja on ollut lähei…

"Naakat lentää yhdessä"

Minun on pitänyt kirjoittaa moneen otteeseen lapsen kielen kehittymisestä. Se on niin kiinnostavaa! Kiinnostavaa sekä yksityisesti että ammatillisesti.

Olen aloittanutkin sen postauksen kirjoittamista, mutta en ole ehtinyt sitä tehdä. En vielä hautaa ajatusta, mutta totean tässä vaiheessa sen, että kieli on kehittynyt käsittämättömän huimaa vauhtia.

Tänään hän kertoi minulle bussimatkalla esimerkiksi nämä asiat:
"Aurinko laskee alas. On menny jo. Hämärää. Pimeää. Valo päällä. Yö."
"Naakat lentää yhdessä. Lentää taivaalla. Sininen taivas."
"Junaa ei tankata. Sähkö tulee ylhäältä. Sähköjohto ylhäällä."
"Isi-ukkeli on jo kotona. Isi bussilla kotiin. Isi odottaa. Kissat odottaa."

Hän siis puhuu jo suomea. Voi kun itsekin oppisi kieliä tuota tahtia!

Vertaiset vertaansa vailla

Olen todella tyytyväinen siihen, että asuinpaikaksemme on valikoitunut yksi Suomen suurimmista kaupungeista. Täältä löytyy nimittäin kaikkea, mitä tarvitsen. Myös paljon muita adoptioperheitä.
Tapaamme muita adoptioperheitä virallisissa tapaamisissa kaksi kertaa kuukaudessa. On isompi adoptiokerho, joka kokoontuu viikonloppuna ja pienempi, joka kokoontuu arkisena aamupäivänä.
Eniten kadun odotuksessani sitä, että en ikinä etsiytynyt näihin kerhoihin. Odottaminen tuntui niin epävarmalta ja tuskastuttavalta, että pelkäsin tavata perheitä. Pelkäsin, että ikävä kasvaisi liian kovaksi ja että lasten ja vanhempien näkeminen riipaisisi yhtä syvältä kuin kriisin pahimpana aikana. 
Olisi kannattanut päästä pelosta yli. Olisin nähnyt, kuinka tavallista ja luonnollista elämä adoptiolapsen kanssa on. Kuinka tuoreetkin perheet voivat poistua kotoaan ja osallistua kerhoon. Kuinka erityistarpeet, kiintymyssuhteet ja muut ongelmat eivät olekaan olemista määrittävä tekijä. Kuinka iloista ja riehakasta…