Siirry pääsisältöön

Tekstit

Näytetään blogitekstit, joiden ajankohta on 2018.

Vuosi 2018

En saa aikaiseksi uutta tekstiä. Kopioin sen vuoksi tänne sosiaalisen median postaukseni. Se kertoo paljon sellaista, joka kuuluu blogiinikin.
2018 on ollut tunteikas vuosi. Se on ollut elämäni onnellisin vuosi, mutta samaan aikaan se on ollut yksi elämäni rankimmista vuosista. Menneen vuoden olemus konkretisoituu tänä iltana. Uudenvuodenaatto on muuttunut totaalisesti. Kahdentoista vuoden ajan vietimme uuttavuotta verhot tiiviisti suljettuina ja musiikki täysillä. Kainalossa oli läähättävä, kuolaava ja tärisevä koira, jolle uusivuosi oli aina vuoden kamalin päivä. Kahdentoista vuoden ajan menimme uutenavuonna nukkumaan ennen puoltayötä, jotta koira voisi rauhoittua väliimme ennen suurinta pauketta. Kahtenatoista vuonna heräsin viideltä käyttämään ulkona koiraa, joka ei ollut päässyt puoleen vuorokauteen ulos. Tänään Amelien ei tarvitse pelätä ja minulla on sitä niin suuri ikävä, että melkein murenen tähän. Elämä on toisenlainen ja sen toisenlaisuuden vuoksi en ole ehtinyt kunnolla su…

Olen yksinäinen

Kirjoitan nyt tekstin, jonka kirjoittamista olen suunnitellut jo useamman vuoden. Asia painaa minua jatkuvasti eikä se tunnu katoavan, vaikka olen yrittänyt ja toivonut pitkään. Tästä tulee vuodatus, joka sisältää aikamoisen määrän itsesääliä. Jostain syystä juuri tämän kirjoittaminen pelottaa minua. On vaikeaa olla avoin muustakin kuin lapsettomuuteen liittyvästä.
Olen yksinäinen. 
Yksinäisyys istahti minuun jo lapsuudessa. Olen kotoisin hyvin pieneltä paikkakunnalta ja kävin ala-asteeni 16 oppilaan koulussa. Minulla oli kaksi luokkakaveria. Meidän perheemme muutti kylään ulkopuolelta. Tiesin aina olevani vääränlainen. En kenenkään sukulainen, väärästä perheestä.
Opiskeluaikoina minulla oli useampikin todella läheinen ystävä. Jokaisen kanssa olin hyvin läheinen. Se oli paita ja peppu -ystävyyttä aina siihen saakka, kunnes ystävä hylkäsi minut paremman tieltä. Lopulta muutuin todella varovaiseksi. En uskalla kiintyä liikaa, koska en halua tulla enää hylätyksi.
Minulla on ja on ollut lähei…

"Naakat lentää yhdessä"

Minun on pitänyt kirjoittaa moneen otteeseen lapsen kielen kehittymisestä. Se on niin kiinnostavaa! Kiinnostavaa sekä yksityisesti että ammatillisesti.

Olen aloittanutkin sen postauksen kirjoittamista, mutta en ole ehtinyt sitä tehdä. En vielä hautaa ajatusta, mutta totean tässä vaiheessa sen, että kieli on kehittynyt käsittämättömän huimaa vauhtia.

Tänään hän kertoi minulle bussimatkalla esimerkiksi nämä asiat:
"Aurinko laskee alas. On menny jo. Hämärää. Pimeää. Valo päällä. Yö."
"Naakat lentää yhdessä. Lentää taivaalla. Sininen taivas."
"Junaa ei tankata. Sähkö tulee ylhäältä. Sähköjohto ylhäällä."
"Isi-ukkeli on jo kotona. Isi bussilla kotiin. Isi odottaa. Kissat odottaa."

Hän siis puhuu jo suomea. Voi kun itsekin oppisi kieliä tuota tahtia!

Kirjoittamisen esteitä

Vaikka blogin kirjoittamista konkreettisesti estää aika- ja ajattelupula, on minulla kirjoittamiselle muitakin esteitä. Vanhemmuus on jatkuvaa epävarmuutta ja itsensä kyseenalaistamista enkä tunne oloani kovinkaan vahvaksi. En ole supervarma vanhemmuuteen liittyvistä päätöksistä tai tunteista. Ne voivat muuttua sekunneissa. Muiden mielipiteet saavat aina kyseenalaistamaan omia ja miettimään, olenko tehnyt oikein ja väärin.

Rehellisesti Emme me lukkiutuneetkaan kotiin -postaukseen saamani vastaukset saivat minut varovaiseksi. Ei siksi, että kukaan olisi kirjoittanut mitään ikävää tai mitään sellaista, mitä ei saisi kirjoittaa. Ei myöskään siksi, ettenkö edelleen olisi sitä mieltä, että olemme toimineet juuri niin kuin meidän perheellemme ja lapsellemme on parhaaksi. 
Tulin varovaiseksi, koska oikeastaan vähän pelkään muiden mielipiteitä. Ei minulla ole mitään viisastenkiveä vanhemmuuteen. Entä jos teen väärin? Mitä muut minusta ja vanhemmuudestani ajattelevat? Mitä jos mokaan tämän kok…

Kyllä minä olen vielä täällä

Minulla on ihan mukavasti aikaa. Lapsi nukkuu hyvin sekä yöllä että päivällä. Aika kauan on kuitenkin mennyt ennen kuin tuntuu, että elämä alkaa taas rullata. Toki kuuma kesä teki sen, että arkirytmiä alettiinkin vasta etsiä elokuun loppupuolella.

En ole kuitenkaan saanut kirjoitetuksi oikein mitään. Minusta ei tule sanoja. En ole kirjoittanut blogia enkä luovempaakaan tekstiä. En tiedä, mistä aloittaa.

Nyt alkaa jo kuitenkin tuntua, että haluaisin ja pystyisin taas kirjoittaa. Kyllä minä olen vielä täällä. Palaan blogin pariin tiiviimmin mahdollisimman pian. En ole lopettamassa, koska tässäkin vaiheessa on niin paljon kaikkea, mitä pitää kirjoittaa ylös.

Kaiken kaikkiaan meillä ei eletä kiintymyssuhdehäiriöiden tai erityistarpeiden tai rasismin määrittelemää elämää. Olin jopa vähän yllättynyt kaiken kursseilla oppimani jälkeen siitä, kuinka ihanan tavallista pikkulapsiperheen elämää me vietämme. Asioita on, mutta kelläpä ei olisi.

Palaan asiaan!

Miten se on jo nyt noin iso?

Jo nyt alan huomata, kuinka nopeasti lapsi kasvaa. Hän käy läpi vaiheita ja jokaisen vaiheen jälkeen hän tuntuu isommalta. Hän oppii koko ajan niin paljon. Hän puhuu koko ajan enemmän ja on sylissä vähemmän.

Hän ei enää tarvitse vaippaa eikä kantoreppua kannata ottaa mukaan. Aina ei tarvita kärryjäkään. Hän juoksee tai pyöräilee.

Hän kasvaa myös fyysisesti. Kädet ja jalat venyvät. Taapero alkaa muuttua leikki-ikäiseksi.

Jo nyt toivon ensimmäistä kertaa, ettei hän kasvaisi ihan niin nopeasti. Minun iso pieni lapseni.

Emme me lukkiutuneetkaan kotiin

Adoptioon valmistautuessamme kävimme kursseilla ja neuvonnassa. Niistä jäi monia asioita mieleen. Yksi niistä asioista on se, että kiintymyssuhteen kehittymisen vuoksi olisi hyvä rauhoittaa aluksi elämä oman perheen keskeiseksi. Lapsen on hyvä oppia ensin tuntemaan omat vanhemmat ja vasta sitten alkaa tutustua muuhun maailmaan.
Me emme ole totelleet.
Jo hakumatkalla kyläilimme tuttavaperheessä ja kotiin päästyämme olemme tavanneet monia ihmisiä. Tietysti monet haluavat nähdä meidät. Ja me haluamme nähdä ystäviämme ja perhettämme! Tietenkin haluamme. Meillä oli heitä aivan älytön ikävä silloin, kun vietimme melkein neljä viikkoa hotellin muurien sisäpuolella tutustumassa toisiimme.
Meidän elämämme on sellaista. Me tapaamme ihmisiä, koska ihmiset ovat meille tärkeitä. Vietämme me tietysti paljon aikaa keskenämmekin. Halaamme, sylittelemme ja leikimme. Kerromme, että rakastamme. Meidän ihana perheemme!

Tädit, enot ja sedät

Meidän lapsellamme on monta tätiä, setää ja enoa. Melkein kaikki ovat jo tavanneet hänet.

On uskomattoman ihanaa, kuinka lapsi on otettu osaksi molempia perheitämme. Häntä on odotettu, ja nyt hänestä nautitaan täysin rinnoin. Tädit, sedät ja enot keksivät lapsen kanssa omia juttuja. Nauravat ja naurattavat. Antavat äidin ja isin lepuuttaa syliä.

On ihanaa, että lapsi saa muodostaa tärkeisiin aikuisiin oman suhteensa. Ne aikuiset ojentuvat häntä kohti ja ovat siinä häntä varten. Hänellä on tässä maailmassa monta rakastavaa ja rakastettavaa ihmistä.

Niissä hetkissä sydämet pakahtuvat.


Onnen keskelle tuli myös suru

Siitä on nyt tarkalleen viikko. Hain koiran veljeni luota kotiin. Kävin sen kanssa viimeisellä lenkillä. Rapsuttelin sitä takapihalla ja syötin viimeisiä herkkuja. Nostin sen viimeisen kerran autoon, ja mieheni ajoi sen kanssa eläinlääkäriin.

Koiran kuolema sattuu kovasti. Tuntuu syylliseltä. Aina välillä havahdun ajattelemaan, ettei kukaan pidä huolta siitä. Se on nyt aivan yksin. Me hylkäsimme sen.

Olen onnellinen. Sain ihanan koiran, joka kulki mukana niin monessa. Kahdentoista vuoden ajan minä pidin huolta siitä ja se piti huolta minusta. Se vei minut ulos silloinkin, kun olisin mieluummin jäänyt ikuisiksi ajoiksi itkemään sänkyyn. Se juoksi minun kanssani silloin, kun oli pakko juosta kovaa, että saisi ahdistuksen salpaamat keuhkot taas toimimaan.

Minulla on aivan älytön ikävä. En saa enää koskaan silittää sen mustaa pehmeää karvaa. Se ei enää koskaan nuku jaloissani. Se ei enää saa hepuleita pelkästä elämän ilosta. Se ei enää ulvo, kun paloauto ajaa ohi. Sen tyhjä panta makaa kä…

Ihana, kamala kotiinpaluu

Kotona oleminen on ihanaa ja kamalaa.

Täällä olemme vapaita liikkumaan ja kulkemaan. Täällä tiedämme, miten toimia ja osaamme olla. Täällä ovat ystävät ja sukulaiset. Oma sänky ja tyyny. Ihana sää.

Täällä täytyy tehdä isoja päätöksiä. Täällä täytyy järjestää, siivota, omaksua, asettua. Täällä on pelkoja ja itkua. Täällä kiristyy hermot. Täällä on vaaranpaikkoja, joita on pakko tilkitä vauhdilla.

Täällä on paljon naurua ja uutta ihmeteltävää. Täällä tuttu saattaa kävellä milloin vain vastaan. Täällä on innokkaita naapureita. Täällä on auto, jolla kulkea.

Täällä ei ole Afrikan kaunista yötaivasta. Täällä ei ole ihania naapureita samassa tilanteessa. Täällä ei voi lähteä safarille. Täällä ei ole siivouspalvelua kahteen kertaan viikossa. Täällä ei ole matkatoimistoa, jonne viesteillä, jos haluaa tehdä jotain. Täällä ei ole adoptiojärjestön työntekijää, jota pyytää käymään, kun pienikin asia askarruttaa.

Täällä ei tarvitse jonottaa virastossa tuntikaupalla. Täällä ei tarvitse elää muurien …

Ravintolaillallinen, iltavilli ja "isi backbag"

Olemme olleet kaksi viikkoa perheenä. Tänään lapsi sai henkilötunnuksen ja Suomen passin. Hän on nyt Suomen kansalainen.

Hän on reipastunut aivan älytöntä vauhtia. Joka päivä hänestä kuoriutuu uusia puolia. Hän keksii uusia juttuja ja vitsejä. Hän on niin uskomattoman reipas pieni ihminen. Vaikka jännittää, hän yrittää.

Hän ei enää jännitä naapurin adoptioperheitä. Hän uskaltaa istua ravintolassa omalla tuolilla ja nauttia illallisesta. Hän uskaltaa hotellin ulkopuolelle isän reppuselässä. Hän oppii joka päivä lisää suomen sanoja. Kun isä menee kaupassa hyllyn taakse, hän näyttää "isi there". Hän villitsee meidät kaikki loputtomaan iltavilliin ja nukahtaa sen jälkeen äidin syliin.

Hän on kaapannut meidät lähelle ja me olemme valmiita tekemään kaikkemme hänen eteensä. Hän on rakas, ihana ja uskomaton lapsi.

Viikon päästä olemme jo kotona. Sitä ennen meillä on kiire suorittaa asioita täällä Pretoriassa. Perjantaina on ohjelmassa braai-ilta miehen työkaverin luona, lauantaina l…

Viikko kokonaisena perheenä

Viikko sitten tähän aikaan lapseni nukkui pitkän ja raskaan päivän jälkeen rintani päällä. Siinä hän nukkui koko ensimmäisen yön.

Nyt hän nukkuu ja tuhisee vieressäni ja näyttää uskomattoman suloiselta.

Äitiys on uskomattoman ihanaa ja uskomattoman intensiivistä. Opimme joka päivä lisää tuosta pienestä ihmisestä ja hän oppii joka päivä aivan älyttömän paljon uutta. Jo nyt hän osaa suomalaisen nimensä ja tosi monta suomalaista sanaa. Välillä hän kuiskailee sylissä "isi" tai "äiti" ja välillä hän huutaa isiä tai äitiä katsomaan tai ilmoittamaan olinpaikkansa.

Me olemme vanhempia suomeksi ja englanniksi. Välillä sanat ovat ihan sekaisin, mutta lapsi kyllä ymmärtää meitä yllättävän hyvin. Me emme koko ajan ymmärrä hänen sanojaan, mutta tarkoituksen kyllä. Lapsi osaa itse jo paljon asioita ja opettaa meitäkin vaikkapa vaipanvaihdossa.

Kaikki on mennyt paljon paremmin ja helpommin kuin etukäteen odotin. Olin valmistautunut paljon rankempaan alkuun. Me nauramme paljon ja …

Terveisiä lentokentältä!

Istumme nyt Helsinki-Vantaan lentokentällä. Tunnin päästä kävelemme lentokoneeseen ja aloitamme elämämme suurimman matkan.

Viimeiset kaksi viikkoa kuluivat älyttömässä kiireessä ja tunteiden myllerryksessä. Aikaa ei ollut juuri hukattavaksi, mutta sitä tuli myös napattua yöunista. Olen saanut näinä viikkoina nukuttua yössä korkeintaan kuusi tuntia. Nukun kyllä syvästi, mutta sitten yhtäkkiä tulee joku ajatus mieleen eikä nukkumisesta enää ole tullut mitään. Ei minua kuitenkaan väsytä. Jostain löytyy ylimääräistä virtaa, joka auttaa pysymään vireänä ja hyväntuulisena lyhyistä yöunista huolimatta.

Olen kokenut niin paljon ja niin suuria tunteita, ettei niille ole olemassa sanoja. Kaikki on ylitsevuotavaa. Olen hehkunut, liikuttunut, pelännyt, huolehtinut, iloinnut, nauranut, hämmentynyt ja surrut niin paljon, että kaikki tunteet melkein kumoavat toisensa.

Olen saanut todella monelta ihmiseltä todella liikuttavia ja lämpimiä onnitteluita. On uskomatonta, kuinka moni on elänyt mukana tätä…

Huomioita

Kaikki odotus ja sureminen kuittaantuu yhdessä hetkessä. Juuri näin tämän piti mennä. Juuri tämä on meidän lapsemme.
Lapsiperheillä on häkellyttävä solidaarisuusverkosto, jonka laajuutta en ole mitenkään ymmärtänyt aikaisemmin.
Äitien hajamielisyys ei välttämättä johdukaan hormoneista, vaan siitä uskomattomasta ajatusmaailman myllerryksestä, jonka äitiys aiheuttaa.
Tästä tunteesta en ole oikeasti tiennyt mitään. Se ei ole rakkautta, vaan jotain aivan uskomatonta kiintymistä, kiinnittymistä ja palasten loksahtelua paikalleen.
Autopesu tai joku muu paikka, jossa ei voi tehdä mitään muuta kuin istua, on paras paikka rauhoittua.
Pienessä ajassa saa tehtyä uskomattoman paljon, kun on pakko.
Lähtökohtaisesti lähes kaikki ihmiset suhtautuvat adoptioon positiivisesti. Todella suuri joukko on elänyt odotuksessamme mukana ja he innostuvat, itkevät ja nauravat, kun kuulevat uutisen.
Kiire helpottaa siivoamista ja raivaamista. Ei ole motivaatiota pohtia pitkään, mikä on säästettävää. Juuri mikään…

Odotus on ohi

Yhdellä puhelinsoitolla koko pitkä odotus kuittaantui. Sillä samalla puhelinsoitolla me muutuimme äidiksi ja isäksi.

Meidän täydellinen pieni lapsemme odottaa meitä Etelä-Afrikassa.

Voimauttavaa endometrioosiviikkoa!

Tällä viikolla vietetään valtakunnallista Endometrioosiviikkoa. Viikon aikana on paljon endometrioosiin liittyviä tapahtumia, kuten keskustelutilaisuuksia eri puolilla Suomea. Tämän vuoden teemana on "Elämää endometrioosin kanssa".

Viikon kunniaksi julkaisen endometrioosiin liittyvän tekstin, joka on syntynyt kirjoitusharjoituksen seurauksena. Linkin takana siis teksti
Tauti olin minä.



Vanhaa tapaa vastaan

Tekisi mieli varata paikka kurssille. Tekisi mieli sopia isompi illanvietto. Tekisi mieli varata juhlatila miehen synttäreille. Kannattaako kuitenkaan varata tai sopia? Aina on olemassa se mahdollisuus, että lapsi tulee ennen varausta tai olemme hakumatkalla suunnitellut tapahtuman aikaan. Ei ehkä kannata varata, koska voi joutua perumaan.

Kuinka helposti sitä sortuukaan vanhaan kaavaansa. Hedelmöityshoitojen aikaan tuli tehtyä aivan samaa. Ei kannattanut ostaa lippuja ulkomaille tai tapahtumiin. Ei kannattanut varata mitään, koska juuri silloin olisi saattanut olla laskettu aika tai vastasyntynyt kotona. Sitten aina tulivat ne lasketut ajat, jolloin ei ollut vauvaa eikä mitään mukavaa tapahtumaakaan.

Olen siis sopinut illanvieton ystävien kanssa huhtikuulle, miehen syntymäpäiviä varten on varattu juhlatila toukokuulle ja kesäkuussa menen kirjoittajakurssille. Jos jotain joutuu perumaan, se saa olla iloinen tapahtuma. Olen siis oppinut jotain!

PS: Kuulumisia ei ole. Interpedian sivuil…

Kaksi näkökulmaa lapsettomuuteen

Taustaa: Nimimerkit Illusia (Toiveissa) ja Lapseton kasvattaja (En halua lapsia) ovat tutustuneet toisiinsa tiiviin harrastusryhmän kautta viisi vuotta sitten. Samana vuonna Illusia ja hänen miehensä olivat juuri lopettaneet tuloksettomiksi jääneet hedelmöityshoidot ja aloittaneet adoptioprosessin. Illusialle tuo vuosi 2013 oli elämän rankin; hän kuvailee itse olleensa ihmisraunio, joka pidätteli koko ajan itkua. Lapseton kasvattaja tekee työtä lasten ja nuorten parissa, mutta ei halua omaa lasta.

LAPSETON KASVATTAJA:

Tutustumisemme alkuvaiheessa kerroit, että olette adoptioprosessissa. Muistan ajatelleeni, että vau, tuotakaan asiaa ei toisesta ihmisestä päällepäin näe. Ajattelin ja taisin sanoakin sen silloin sinulle, että olet rohkea ja vahva, kun kerrot avoimesti noin vaikeista asioista. Sitten joskus myöhemmin kun löysin blogisi ja luin, kuinka rikki olit, sain taas ahaa-elämyksen: tuokaan ei näkynyt päällepäin. Miltä tämä sinusta kuulostaa?

Entä oletko aina tiennyt haluavasi äid…

Mitään ei kuulu

Ihanaa, että blogiani on käyty lukemassa ja kommentoimassa myös nyt, kun olen pitkän aikaa ollut ihan hiljaa.

Hiljaisuuteen on oikeastaan kaikkein eniten se syy, että ei ole oikein mitään kerrottavaa.

Ihan pian julkaisen täällä kuitenkin dialogipostauksen vapaaehtoisesti lapsettoman ystäväni kanssa. Käykää siis jatkossakin kurkkimassa!