Siirry pääsisältöön

Vanhaa tapaa vastaan

Tekisi mieli varata paikka kurssille. Tekisi mieli sopia isompi illanvietto. Tekisi mieli varata juhlatila miehen synttäreille. Kannattaako kuitenkaan varata tai sopia? Aina on olemassa se mahdollisuus, että lapsi tulee ennen varausta tai olemme hakumatkalla suunnitellut tapahtuman aikaan. Ei ehkä kannata varata, koska voi joutua perumaan.

Kuinka helposti sitä sortuukaan vanhaan kaavaansa. Hedelmöityshoitojen aikaan tuli tehtyä aivan samaa. Ei kannattanut ostaa lippuja ulkomaille tai tapahtumiin. Ei kannattanut varata mitään, koska juuri silloin olisi saattanut olla laskettu aika tai vastasyntynyt kotona. Sitten aina tulivat ne lasketut ajat, jolloin ei ollut vauvaa eikä mitään mukavaa tapahtumaakaan.

Olen siis sopinut illanvieton ystävien kanssa huhtikuulle, miehen syntymäpäiviä varten on varattu juhlatila toukokuulle ja kesäkuussa menen kirjoittajakurssille. Jos jotain joutuu perumaan, se saa olla iloinen tapahtuma. Olen siis oppinut jotain!

PS: Kuulumisia ei ole. Interpedian sivuilta näkee, että edellinen lapsiesitys Etelä-Afrikasta on tullut marraskuun alussa. Takana on siis neljä hiljaista kuukautta. Kyllä me jaksamme odottaa.

Kommentit

Anonyymi sanoi…
On pakko kommentoida, että me odotimme tuota marraskuun 2017 alkua yli normiajan ja hämärästi muistan sen ajoittaisen toivottomuuden tunteen, mikä odotukseen liittyi - hämärästi, koska nyt kun oma rakas Murunen hymyilee sitä maailman suloisinta harvahammashymyään, ei ole kuin tämä hetki, tämä arjen touhu ja onni. Voimia odotukseen! Tehkää ihmeessä suunnitelmia - ja toivoen saatte niitä perua :)
Illusia sanoi…
Ihana kuulla! Olen aivan varma siitä, että koko odotus kuittaantuu täydellisesti sillä hetkellä, kun lapsi viimein tulee. Toivottavasti pääsemme pian perumaan suunnitelmia!

Anonyymi sanoi…
Voi, nyt varmaan saa toivoa, että kunpa nuo suunnitelmat menisi mönkään ja teillä olisi vähän toisenlaista tekemistä! <3 -Pyykkis
Illusia sanoi…
Olisihan se tosi kiva, jos jonkun suunnitelman joutuisin tämän vuoksi perumaan.
Kiitos toiveesta, Pyykkis!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Olen yksinäinen

Kirjoitan nyt tekstin, jonka kirjoittamista olen suunnitellut jo useamman vuoden. Asia painaa minua jatkuvasti eikä se tunnu katoavan, vaikka olen yrittänyt ja toivonut pitkään. Tästä tulee vuodatus, joka sisältää aikamoisen määrän itsesääliä. Jostain syystä juuri tämän kirjoittaminen pelottaa minua. On vaikeaa olla avoin muustakin kuin lapsettomuuteen liittyvästä.
Olen yksinäinen. 
Yksinäisyys istahti minuun jo lapsuudessa. Olen kotoisin hyvin pieneltä paikkakunnalta ja kävin ala-asteeni 16 oppilaan koulussa. Minulla oli kaksi luokkakaveria. Meidän perheemme muutti kylään ulkopuolelta. Tiesin aina olevani vääränlainen. En kenenkään sukulainen, väärästä perheestä.
Opiskeluaikoina minulla oli useampikin todella läheinen ystävä. Jokaisen kanssa olin hyvin läheinen. Se oli paita ja peppu -ystävyyttä aina siihen saakka, kunnes ystävä hylkäsi minut paremman tieltä. Lopulta muutuin todella varovaiseksi. En uskalla kiintyä liikaa, koska en halua tulla enää hylätyksi.
Minulla on ja on ollut lähei…

"Naakat lentää yhdessä"

Minun on pitänyt kirjoittaa moneen otteeseen lapsen kielen kehittymisestä. Se on niin kiinnostavaa! Kiinnostavaa sekä yksityisesti että ammatillisesti.

Olen aloittanutkin sen postauksen kirjoittamista, mutta en ole ehtinyt sitä tehdä. En vielä hautaa ajatusta, mutta totean tässä vaiheessa sen, että kieli on kehittynyt käsittämättömän huimaa vauhtia.

Tänään hän kertoi minulle bussimatkalla esimerkiksi nämä asiat:
"Aurinko laskee alas. On menny jo. Hämärää. Pimeää. Valo päällä. Yö."
"Naakat lentää yhdessä. Lentää taivaalla. Sininen taivas."
"Junaa ei tankata. Sähkö tulee ylhäältä. Sähköjohto ylhäällä."
"Isi-ukkeli on jo kotona. Isi bussilla kotiin. Isi odottaa. Kissat odottaa."

Hän siis puhuu jo suomea. Voi kun itsekin oppisi kieliä tuota tahtia!

Vertaiset vertaansa vailla

Olen todella tyytyväinen siihen, että asuinpaikaksemme on valikoitunut yksi Suomen suurimmista kaupungeista. Täältä löytyy nimittäin kaikkea, mitä tarvitsen. Myös paljon muita adoptioperheitä.
Tapaamme muita adoptioperheitä virallisissa tapaamisissa kaksi kertaa kuukaudessa. On isompi adoptiokerho, joka kokoontuu viikonloppuna ja pienempi, joka kokoontuu arkisena aamupäivänä.
Eniten kadun odotuksessani sitä, että en ikinä etsiytynyt näihin kerhoihin. Odottaminen tuntui niin epävarmalta ja tuskastuttavalta, että pelkäsin tavata perheitä. Pelkäsin, että ikävä kasvaisi liian kovaksi ja että lasten ja vanhempien näkeminen riipaisisi yhtä syvältä kuin kriisin pahimpana aikana. 
Olisi kannattanut päästä pelosta yli. Olisin nähnyt, kuinka tavallista ja luonnollista elämä adoptiolapsen kanssa on. Kuinka tuoreetkin perheet voivat poistua kotoaan ja osallistua kerhoon. Kuinka erityistarpeet, kiintymyssuhteet ja muut ongelmat eivät olekaan olemista määrittävä tekijä. Kuinka iloista ja riehakasta…