Siirry pääsisältöön

Ravintolaillallinen, iltavilli ja "isi backbag"

Olemme olleet kaksi viikkoa perheenä. Tänään lapsi sai henkilötunnuksen ja Suomen passin. Hän on nyt Suomen kansalainen.

Hän on reipastunut aivan älytöntä vauhtia. Joka päivä hänestä kuoriutuu uusia puolia. Hän keksii uusia juttuja ja vitsejä. Hän on niin uskomattoman reipas pieni ihminen. Vaikka jännittää, hän yrittää.

Hän ei enää jännitä naapurin adoptioperheitä. Hän uskaltaa istua ravintolassa omalla tuolilla ja nauttia illallisesta. Hän uskaltaa hotellin ulkopuolelle isän reppuselässä. Hän oppii joka päivä lisää suomen sanoja. Kun isä menee kaupassa hyllyn taakse, hän näyttää "isi there". Hän villitsee meidät kaikki loputtomaan iltavilliin ja nukahtaa sen jälkeen äidin syliin.

Hän on kaapannut meidät lähelle ja me olemme valmiita tekemään kaikkemme hänen eteensä. Hän on rakas, ihana ja uskomaton lapsi.

Viikon päästä olemme jo kotona. Sitä ennen meillä on kiire suorittaa asioita täällä Pretoriassa. Perjantaina on ohjelmassa braai-ilta miehen työkaverin luona, lauantaina lähdemme safarille, maanantaina täytämme papereita, tiistaina vietämme viimeistä iltaa naapureiden kanssa ja sitten onkin jo aika pakata.

Olo on yhtäaikaa haikea ja odottava. Tätä turvallista pientä kuplaa tulee taatusti ikävä. Toisaalta on ihana päästä kotiin. Kaipaan kotimaan vapautta liikkua. Kaipaan ystäviä ja perhettä. Kaipaan omaa sänkyä, takapihaa ja lemmikkejämme. Kaipaan sitä, että vihdoin asetumme.

Kommentit

Anonyymi sanoi…
Ihanat kuulumiset! <3 Mahtava lukea miten teillä menee. Antaa toivoa omankin prosessin päättymiseen! Ehkä joku päivä meilläkin on kaikki tuo onni. Nauttikaa!
Anonyymi sanoi…
En onnitellut teitä aiemmin, mutta nyt onnittelen. Paljon onnea uudesta pienestä perheenjäsenestä! Olen todella iloinen teidän puolestanne. Kaikkea hyvää. Lapsi kuulostaa kerrassaan ihanalta tapaukselta.
Onnea pienestä ihmeestä! Minullakin kaksi sydämessä kasvanutta.

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Olen yksinäinen

Kirjoitan nyt tekstin, jonka kirjoittamista olen suunnitellut jo useamman vuoden. Asia painaa minua jatkuvasti eikä se tunnu katoavan, vaikka olen yrittänyt ja toivonut pitkään. Tästä tulee vuodatus, joka sisältää aikamoisen määrän itsesääliä. Jostain syystä juuri tämän kirjoittaminen pelottaa minua. On vaikeaa olla avoin muustakin kuin lapsettomuuteen liittyvästä.
Olen yksinäinen. 
Yksinäisyys istahti minuun jo lapsuudessa. Olen kotoisin hyvin pieneltä paikkakunnalta ja kävin ala-asteeni 16 oppilaan koulussa. Minulla oli kaksi luokkakaveria. Meidän perheemme muutti kylään ulkopuolelta. Tiesin aina olevani vääränlainen. En kenenkään sukulainen, väärästä perheestä.
Opiskeluaikoina minulla oli useampikin todella läheinen ystävä. Jokaisen kanssa olin hyvin läheinen. Se oli paita ja peppu -ystävyyttä aina siihen saakka, kunnes ystävä hylkäsi minut paremman tieltä. Lopulta muutuin todella varovaiseksi. En uskalla kiintyä liikaa, koska en halua tulla enää hylätyksi.
Minulla on ja on ollut lähei…

"Naakat lentää yhdessä"

Minun on pitänyt kirjoittaa moneen otteeseen lapsen kielen kehittymisestä. Se on niin kiinnostavaa! Kiinnostavaa sekä yksityisesti että ammatillisesti.

Olen aloittanutkin sen postauksen kirjoittamista, mutta en ole ehtinyt sitä tehdä. En vielä hautaa ajatusta, mutta totean tässä vaiheessa sen, että kieli on kehittynyt käsittämättömän huimaa vauhtia.

Tänään hän kertoi minulle bussimatkalla esimerkiksi nämä asiat:
"Aurinko laskee alas. On menny jo. Hämärää. Pimeää. Valo päällä. Yö."
"Naakat lentää yhdessä. Lentää taivaalla. Sininen taivas."
"Junaa ei tankata. Sähkö tulee ylhäältä. Sähköjohto ylhäällä."
"Isi-ukkeli on jo kotona. Isi bussilla kotiin. Isi odottaa. Kissat odottaa."

Hän siis puhuu jo suomea. Voi kun itsekin oppisi kieliä tuota tahtia!

Vertaiset vertaansa vailla

Olen todella tyytyväinen siihen, että asuinpaikaksemme on valikoitunut yksi Suomen suurimmista kaupungeista. Täältä löytyy nimittäin kaikkea, mitä tarvitsen. Myös paljon muita adoptioperheitä.
Tapaamme muita adoptioperheitä virallisissa tapaamisissa kaksi kertaa kuukaudessa. On isompi adoptiokerho, joka kokoontuu viikonloppuna ja pienempi, joka kokoontuu arkisena aamupäivänä.
Eniten kadun odotuksessani sitä, että en ikinä etsiytynyt näihin kerhoihin. Odottaminen tuntui niin epävarmalta ja tuskastuttavalta, että pelkäsin tavata perheitä. Pelkäsin, että ikävä kasvaisi liian kovaksi ja että lasten ja vanhempien näkeminen riipaisisi yhtä syvältä kuin kriisin pahimpana aikana. 
Olisi kannattanut päästä pelosta yli. Olisin nähnyt, kuinka tavallista ja luonnollista elämä adoptiolapsen kanssa on. Kuinka tuoreetkin perheet voivat poistua kotoaan ja osallistua kerhoon. Kuinka erityistarpeet, kiintymyssuhteet ja muut ongelmat eivät olekaan olemista määrittävä tekijä. Kuinka iloista ja riehakasta…