Siirry pääsisältöön

Emme me lukkiutuneetkaan kotiin

Adoptioon valmistautuessamme kävimme kursseilla ja neuvonnassa. Niistä jäi monia asioita mieleen. Yksi niistä asioista on se, että kiintymyssuhteen kehittymisen vuoksi olisi hyvä rauhoittaa aluksi elämä oman perheen keskeiseksi. Lapsen on hyvä oppia ensin tuntemaan omat vanhemmat ja vasta sitten alkaa tutustua muuhun maailmaan.

Me emme ole totelleet.

Jo hakumatkalla kyläilimme tuttavaperheessä ja kotiin päästyämme olemme tavanneet monia ihmisiä. Tietysti monet haluavat nähdä meidät. Ja me haluamme nähdä ystäviämme ja perhettämme! Tietenkin haluamme. Meillä oli heitä aivan älytön ikävä silloin, kun vietimme melkein neljä viikkoa hotellin muurien sisäpuolella tutustumassa toisiimme.

Meidän elämämme on sellaista. Me tapaamme ihmisiä, koska ihmiset ovat meille tärkeitä. Vietämme me tietysti paljon aikaa keskenämmekin. Halaamme, sylittelemme ja leikimme. Kerromme, että rakastamme. Meidän ihana perheemme!

Kommentit

Anonyymi sanoi…
Olette onnellisessa asemassa, jos lapsenne kestää heti sen aktiivisen elämän, jota olette tottuneet elämään. Kaikille se ei ole valintakysymys siitä totteleeko valmennuksessa saatuja neuvoja vai ei, vaan on valittava perheen hyvinvointi: nukkuminen, syöminen ja muut perustarpeet. Lapset ovat erilaisia ja reagoivat eri tavoin. Meidän oli pakko rauhoittaa menoa oleellisesti, koska lapsen stressikynnys oli niin matala, että alkuaikoina jo yksi kodin ulkopuolinen tapahtuma päivän aikana saattoi viedä yöunet seuraavalta viikolta. Hänellä kesti myös pitkään oppia se, että hänen ei tarvitse hauskuuttaa kaikkia ympärillä olevia ihmisiä saadakseen huomiota. Ajan kanssa on helpottanut, mutta edelleen on pidettävä huolta siitä, ettei peräkkäisinä päivinä ole menoa tai muuten valvotaan. Nyt kun lapsi osaa puhua, hän toistuvasti pyytää, ettei esim. vapaapäivänä mentäisi yhtään minnekään.
Illusia sanoi…
Siinähän se pointti onkin, ettei ole olemassa yhtään mitään kaikille varmasti sopivaa neuvoa. Sen vuoksi neuvonnassakaan ei pitäisi olla niin ehdotonta. Lapset, perheet ja tilanteet ovat erilaisia. Tuntuu hassulta ajatella, että neuvonnassa aika ehdottominakin esitettyjä asioita pitäisi kuunnella, jos ne eivät tunnu olevan itselle oleellisia.
Illusia sanoi…
Ai niin, sanonpa nyt vielä senkin, että meidän kokemuksemme neuvonnasta oli aika kehno. Etenkin jälkikäteen ajateltuna. Varmasti moni muu on saanut parempaa ja positiivisempaakin neuvontaa.
Anonyymi sanoi…
Meillä oli aika lailla sama tilanne ensimmäisen kommentoijan kanssa - ja edelleen osittain. Ihan oman jaksamisen ja unen vuoksi oli rauhoitettava elämää enemmän, kuin osasimme etukäteen odottaakaan. Toisaalta on hyvä varautua tähän mahdollisuuteen, koska meidän ainakin oli laitettava kovasti voimia myös tapaamisista ja menoista kieltäytymiseen ja meille sopivien rytmien opetteluun. Mutta jos jotain, sen olen huomannut, että (adoptio)perheet ovat erilaisia ja toisaalta kaikissa perheissä on erilaisia vaiheita.
Anonyymi sanoi…
Meillä lapsi oli erittäin sopeutuvainen kaikkiin tilanteisiin, mutta itselleni oli tärkeää luoda lapselle rutiinit kotiin ja elää pitkään niiden mukaan. Lapsi nautti kovasti kun oppi ennakoimaan tulevat tapahtumat. Jokainen tekee niinkuin omalle perheelle on parasta. Neuvonnan tarkoitus ei varmaan ole olla määräämisenä vaan valmennusta yleisiin lapsen käytösoireisiin. Vaikka oma lapseni ei kärsinyt pahoista kiintymyssuhdeonelmista olen kuitenkin todennut lähipiiriä seuraamalla että ne ovat enemmän sääntö kuin poikkeus.
Paljon onnea kotiinpaluusta. Ihania hetkiä perheellenne.
rinko80 sanoi…
Meidän perheessä parhain neuvo oli että perheytykää ensin. En halua kritisoida ja kaikki on yksilöllisiä mut enemmistön melkein kannattaa noudattaa tätä. Ja tosiaan sain myös neuvoja jolla jobkouluikäsiä lapsia ja sanovat et ainoa mitä muuttaisivat ois et ois pitäny tiukenpi olla alussa. Reaktiot voivat tulla jälkijunassa :)

Ihanaa että teillä kaikki menny hyvin!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Olen yksinäinen

Kirjoitan nyt tekstin, jonka kirjoittamista olen suunnitellut jo useamman vuoden. Asia painaa minua jatkuvasti eikä se tunnu katoavan, vaikka olen yrittänyt ja toivonut pitkään. Tästä tulee vuodatus, joka sisältää aikamoisen määrän itsesääliä. Jostain syystä juuri tämän kirjoittaminen pelottaa minua. On vaikeaa olla avoin muustakin kuin lapsettomuuteen liittyvästä.
Olen yksinäinen. 
Yksinäisyys istahti minuun jo lapsuudessa. Olen kotoisin hyvin pieneltä paikkakunnalta ja kävin ala-asteeni 16 oppilaan koulussa. Minulla oli kaksi luokkakaveria. Meidän perheemme muutti kylään ulkopuolelta. Tiesin aina olevani vääränlainen. En kenenkään sukulainen, väärästä perheestä.
Opiskeluaikoina minulla oli useampikin todella läheinen ystävä. Jokaisen kanssa olin hyvin läheinen. Se oli paita ja peppu -ystävyyttä aina siihen saakka, kunnes ystävä hylkäsi minut paremman tieltä. Lopulta muutuin todella varovaiseksi. En uskalla kiintyä liikaa, koska en halua tulla enää hylätyksi.
Minulla on ja on ollut lähei…

Miten se on jo nyt noin iso?

Jo nyt alan huomata, kuinka nopeasti lapsi kasvaa. Hän käy läpi vaiheita ja jokaisen vaiheen jälkeen hän tuntuu isommalta. Hän oppii koko ajan niin paljon. Hän puhuu koko ajan enemmän ja on sylissä vähemmän.

Hän ei enää tarvitse vaippaa eikä kantoreppua kannata ottaa mukaan. Aina ei tarvita kärryjäkään. Hän juoksee tai pyöräilee.

Hän kasvaa myös fyysisesti. Kädet ja jalat venyvät. Taapero alkaa muuttua leikki-ikäiseksi.

Jo nyt toivon ensimmäistä kertaa, ettei hän kasvaisi ihan niin nopeasti. Minun iso pieni lapseni.

"Naakat lentää yhdessä"

Minun on pitänyt kirjoittaa moneen otteeseen lapsen kielen kehittymisestä. Se on niin kiinnostavaa! Kiinnostavaa sekä yksityisesti että ammatillisesti.

Olen aloittanutkin sen postauksen kirjoittamista, mutta en ole ehtinyt sitä tehdä. En vielä hautaa ajatusta, mutta totean tässä vaiheessa sen, että kieli on kehittynyt käsittämättömän huimaa vauhtia.

Tänään hän kertoi minulle bussimatkalla esimerkiksi nämä asiat:
"Aurinko laskee alas. On menny jo. Hämärää. Pimeää. Valo päällä. Yö."
"Naakat lentää yhdessä. Lentää taivaalla. Sininen taivas."
"Junaa ei tankata. Sähkö tulee ylhäältä. Sähköjohto ylhäällä."
"Isi-ukkeli on jo kotona. Isi bussilla kotiin. Isi odottaa. Kissat odottaa."

Hän siis puhuu jo suomea. Voi kun itsekin oppisi kieliä tuota tahtia!