Sivun näyttöjä yhteensä

maanantai 4. kesäkuuta 2018

Onnen keskelle tuli myös suru

Siitä on nyt tarkalleen viikko. Hain koiran veljeni luota kotiin. Kävin sen kanssa viimeisellä lenkillä. Rapsuttelin sitä takapihalla ja syötin viimeisiä herkkuja. Nostin sen viimeisen kerran autoon, ja mieheni ajoi sen kanssa eläinlääkäriin.

Koiran kuolema sattuu kovasti. Tuntuu syylliseltä. Aina välillä havahdun ajattelemaan, ettei kukaan pidä huolta siitä. Se on nyt aivan yksin. Me hylkäsimme sen.

Olen onnellinen. Sain ihanan koiran, joka kulki mukana niin monessa. Kahdentoista vuoden ajan minä pidin huolta siitä ja se piti huolta minusta. Se vei minut ulos silloinkin, kun olisin mieluummin jäänyt ikuisiksi ajoiksi itkemään sänkyyn. Se juoksi minun kanssani silloin, kun oli pakko juosta kovaa, että saisi ahdistuksen salpaamat keuhkot taas toimimaan.

Minulla on aivan älytön ikävä. En saa enää koskaan silittää sen mustaa pehmeää karvaa. Se ei enää koskaan nuku jaloissani. Se ei enää saa hepuleita pelkästä elämän ilosta. Se ei enää ulvo, kun paloauto ajaa ohi. Sen tyhjä panta makaa käyttämättömänä auton takakontissa eikä kumpikaan meistä saata ottaa sitä sieltä pois.

Se eli hyvän ja pitkän elämän. Se oli niin älyttömän rakas. Olisin toivonut, että kaksi erilaista elämääni olisivat limittyneet toisiinsa. Mutta eivät ne limittyneet. Kun toinen alkoi, oli toisen aika loppua.

Minulla ei ole aikaa surra kunnolla. Välillä alkaa itkettää ja kerron lapselle olevani surullinen. Silloin lapsi katsoo minua vakavana ja silittää kättäni. Ymmärtää niin hyvin, kuin osaa.

Viimeisenä päivänä

3 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Voimia, koiran poismeno on kova paikka. Itse ajattelin samalla tavalla että koira ja lapsi arki kuuluu minulle. Nyt rakas koira pois ja lapsiakaan ei ole. Noh, elämä vie eteenpäin ja surra saa. Itse hyvästelen tyhjän talon vieläkin kun lähden töihin.

Anonyymi kirjoitti...

Voi kuinka surullista. Otan osaa.

Villis/ avojaloinsite.wordpress.com

Illusia kirjoitti...

Kiitos!