Siirry pääsisältöön

Onnen keskelle tuli myös suru

Siitä on nyt tarkalleen viikko. Hain koiran veljeni luota kotiin. Kävin sen kanssa viimeisellä lenkillä. Rapsuttelin sitä takapihalla ja syötin viimeisiä herkkuja. Nostin sen viimeisen kerran autoon, ja mieheni ajoi sen kanssa eläinlääkäriin.

Koiran kuolema sattuu kovasti. Tuntuu syylliseltä. Aina välillä havahdun ajattelemaan, ettei kukaan pidä huolta siitä. Se on nyt aivan yksin. Me hylkäsimme sen.

Olen onnellinen. Sain ihanan koiran, joka kulki mukana niin monessa. Kahdentoista vuoden ajan minä pidin huolta siitä ja se piti huolta minusta. Se vei minut ulos silloinkin, kun olisin mieluummin jäänyt ikuisiksi ajoiksi itkemään sänkyyn. Se juoksi minun kanssani silloin, kun oli pakko juosta kovaa, että saisi ahdistuksen salpaamat keuhkot taas toimimaan.

Minulla on aivan älytön ikävä. En saa enää koskaan silittää sen mustaa pehmeää karvaa. Se ei enää koskaan nuku jaloissani. Se ei enää saa hepuleita pelkästä elämän ilosta. Se ei enää ulvo, kun paloauto ajaa ohi. Sen tyhjä panta makaa käyttämättömänä auton takakontissa eikä kumpikaan meistä saata ottaa sitä sieltä pois.

Se eli hyvän ja pitkän elämän. Se oli niin älyttömän rakas. Olisin toivonut, että kaksi erilaista elämääni olisivat limittyneet toisiinsa. Mutta eivät ne limittyneet. Kun toinen alkoi, oli toisen aika loppua.

Minulla ei ole aikaa surra kunnolla. Välillä alkaa itkettää ja kerron lapselle olevani surullinen. Silloin lapsi katsoo minua vakavana ja silittää kättäni. Ymmärtää niin hyvin, kuin osaa.

Viimeisenä päivänä

Kommentit

Anonyymi sanoi…
Voimia, koiran poismeno on kova paikka. Itse ajattelin samalla tavalla että koira ja lapsi arki kuuluu minulle. Nyt rakas koira pois ja lapsiakaan ei ole. Noh, elämä vie eteenpäin ja surra saa. Itse hyvästelen tyhjän talon vieläkin kun lähden töihin.
Anonyymi sanoi…
Voi kuinka surullista. Otan osaa.

Villis/ avojaloinsite.wordpress.com

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Viikko kokonaisena perheenä

Viikko sitten tähän aikaan lapseni nukkui pitkän ja raskaan päivän jälkeen rintani päällä. Siinä hän nukkui koko ensimmäisen yön.

Nyt hän nukkuu ja tuhisee vieressäni ja näyttää uskomattoman suloiselta.

Äitiys on uskomattoman ihanaa ja uskomattoman intensiivistä. Opimme joka päivä lisää tuosta pienestä ihmisestä ja hän oppii joka päivä aivan älyttömän paljon uutta. Jo nyt hän osaa suomalaisen nimensä ja tosi monta suomalaista sanaa. Välillä hän kuiskailee sylissä "isi" tai "äiti" ja välillä hän huutaa isiä tai äitiä katsomaan tai ilmoittamaan olinpaikkansa.

Me olemme vanhempia suomeksi ja englanniksi. Välillä sanat ovat ihan sekaisin, mutta lapsi kyllä ymmärtää meitä yllättävän hyvin. Me emme koko ajan ymmärrä hänen sanojaan, mutta tarkoituksen kyllä. Lapsi osaa itse jo paljon asioita ja opettaa meitäkin vaikkapa vaipanvaihdossa.

Kaikki on mennyt paljon paremmin ja helpommin kuin etukäteen odotin. Olin valmistautunut paljon rankempaan alkuun. Me nauramme paljon ja …

Emme me lukkiutuneetkaan kotiin

Adoptioon valmistautuessamme kävimme kursseilla ja neuvonnassa. Niistä jäi monia asioita mieleen. Yksi niistä asioista on se, että kiintymyssuhteen kehittymisen vuoksi olisi hyvä rauhoittaa aluksi elämä oman perheen keskeiseksi. Lapsen on hyvä oppia ensin tuntemaan omat vanhemmat ja vasta sitten alkaa tutustua muuhun maailmaan.
Me emme ole totelleet.
Jo hakumatkalla kyläilimme tuttavaperheessä ja kotiin päästyämme olemme tavanneet monia ihmisiä. Tietysti monet haluavat nähdä meidät. Ja me haluamme nähdä ystäviämme ja perhettämme! Tietenkin haluamme. Meillä oli heitä aivan älytön ikävä silloin, kun vietimme melkein neljä viikkoa hotellin muurien sisäpuolella tutustumassa toisiimme.
Meidän elämämme on sellaista. Me tapaamme ihmisiä, koska ihmiset ovat meille tärkeitä. Vietämme me tietysti paljon aikaa keskenämmekin. Halaamme, sylittelemme ja leikimme. Kerromme, että rakastamme. Meidän ihana perheemme!

Olen yksinäinen

Kirjoitan nyt tekstin, jonka kirjoittamista olen suunnitellut jo useamman vuoden. Asia painaa minua jatkuvasti eikä se tunnu katoavan, vaikka olen yrittänyt ja toivonut pitkään. Tästä tulee vuodatus, joka sisältää aikamoisen määrän itsesääliä. Jostain syystä juuri tämän kirjoittaminen pelottaa minua. On vaikeaa olla avoin muustakin kuin lapsettomuuteen liittyvästä.
Olen yksinäinen. 
Yksinäisyys istahti minuun jo lapsuudessa. Olen kotoisin hyvin pieneltä paikkakunnalta ja kävin ala-asteeni 16 oppilaan koulussa. Minulla oli kaksi luokkakaveria. Meidän perheemme muutti kylään ulkopuolelta. Tiesin aina olevani vääränlainen. En kenenkään sukulainen, väärästä perheestä.
Opiskeluaikoina minulla oli useampikin todella läheinen ystävä. Jokaisen kanssa olin hyvin läheinen. Se oli paita ja peppu -ystävyyttä aina siihen saakka, kunnes ystävä hylkäsi minut paremman tieltä. Lopulta muutuin todella varovaiseksi. En uskalla kiintyä liikaa, koska en halua tulla enää hylätyksi.
Minulla on ja on ollut lähei…