Siirry pääsisältöön

Kirjoittamisen esteitä

Vaikka blogin kirjoittamista konkreettisesti estää aika- ja ajattelupula, on minulla kirjoittamiselle muitakin esteitä. Vanhemmuus on jatkuvaa epävarmuutta ja itsensä kyseenalaistamista enkä tunne oloani kovinkaan vahvaksi. En ole supervarma vanhemmuuteen liittyvistä päätöksistä tai tunteista. Ne voivat muuttua sekunneissa. Muiden mielipiteet saavat aina kyseenalaistamaan omia ja miettimään, olenko tehnyt oikein ja väärin.

Rehellisesti Emme me lukkiutuneetkaan kotiin -postaukseen saamani vastaukset saivat minut varovaiseksi. Ei siksi, että kukaan olisi kirjoittanut mitään ikävää tai mitään sellaista, mitä ei saisi kirjoittaa. Ei myöskään siksi, ettenkö edelleen olisi sitä mieltä, että olemme toimineet juuri niin kuin meidän perheellemme ja lapsellemme on parhaaksi. 

Tulin varovaiseksi, koska oikeastaan vähän pelkään muiden mielipiteitä. Ei minulla ole mitään viisastenkiveä vanhemmuuteen. Entä jos teen väärin? Mitä muut minusta ja vanhemmuudestani ajattelevat? Mitä jos mokaan tämän kokonaan? Mitä jos en olekaan hyvä äiti tälle ihanalle lapselle?

Uusi tilanne ja perheenjäsen pistävät miettimään ja paljon. Taidan kuitenkin olla liian hauras kirjoittamaan kaikista ajatuksistani.

Kommentit

Iita sanoi…
Voi, samaistun niin. Itse asiassa aavistelinkin, että hiljaisuutesi johtui osin saamistasi kommenteista, vaikka tosiaan niissä ei mitään erityistä ollutkaan. Mutta juuri niin minäkin olisin reagoinut ja reagoin, kun joku, vaikkakin hyvää tarkoittaen, kertoo mielipiteensä ratkaisuistani tai ajatuksistani vanhemmuudesta. Vaikka olen ollut äiti jo kolme vuotta, vanhemmuuteni on edelleen kovin herkkä kohta, josta tunnen helposti epävarmuutta ja säikähdän pienintäkin ristiriitaista kommenttia. Usein huomaan kuvittelevani, että muilla kaikki on niin paremmin hanskassa. Toivon sinulle hurjasti luottamusta omaan äitiyteesi! Jokainen perhe on aivan omanlaisensa, eikä absoluuttista totuutta ole, vaan kukin toimii kuten parhaaksi kussakin tilanteessa näkee, tai mihin sillä hetkellä kykenee. <3 On ihanaa näin vuosia tarinaasi seuranneena päästä kuulemaan, minkälaisena kauan haaveiltu perhe-elämä teille näyttäytyy!
Illusia sanoi…
Kiitos kommentistasi! Juuri näin se on. Epävarmuus todella joskus lamauttaa kokonaan. Tiedän, että se on harmi ja että todennäköisesti suurin osa ihmisistä kokee asian juuri niin.
Toisenlainen tie sanoi…
Hei! Olen lukenut kauan blogiasi. Tämä on aivan ihana. Usein odotan, että julkaiset uusia postauksia. Toivon, että et jätä kirjoittamista muiden mielipiteiden takia. Jokaisella on omat kokemukset ja näkemykset.Olisi ihanaa jos jaksaisit kirjoittaa arjesta lapsen kanssa. Itse olen nyt adoptioneuvonnassa. On mukava lukea toisten kokemuksia adoptiolapsiin liittyen.

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Olen yksinäinen

Kirjoitan nyt tekstin, jonka kirjoittamista olen suunnitellut jo useamman vuoden. Asia painaa minua jatkuvasti eikä se tunnu katoavan, vaikka olen yrittänyt ja toivonut pitkään. Tästä tulee vuodatus, joka sisältää aikamoisen määrän itsesääliä. Jostain syystä juuri tämän kirjoittaminen pelottaa minua. On vaikeaa olla avoin muustakin kuin lapsettomuuteen liittyvästä.
Olen yksinäinen. 
Yksinäisyys istahti minuun jo lapsuudessa. Olen kotoisin hyvin pieneltä paikkakunnalta ja kävin ala-asteeni 16 oppilaan koulussa. Minulla oli kaksi luokkakaveria. Meidän perheemme muutti kylään ulkopuolelta. Tiesin aina olevani vääränlainen. En kenenkään sukulainen, väärästä perheestä.
Opiskeluaikoina minulla oli useampikin todella läheinen ystävä. Jokaisen kanssa olin hyvin läheinen. Se oli paita ja peppu -ystävyyttä aina siihen saakka, kunnes ystävä hylkäsi minut paremman tieltä. Lopulta muutuin todella varovaiseksi. En uskalla kiintyä liikaa, koska en halua tulla enää hylätyksi.
Minulla on ja on ollut lähei…

"Naakat lentää yhdessä"

Minun on pitänyt kirjoittaa moneen otteeseen lapsen kielen kehittymisestä. Se on niin kiinnostavaa! Kiinnostavaa sekä yksityisesti että ammatillisesti.

Olen aloittanutkin sen postauksen kirjoittamista, mutta en ole ehtinyt sitä tehdä. En vielä hautaa ajatusta, mutta totean tässä vaiheessa sen, että kieli on kehittynyt käsittämättömän huimaa vauhtia.

Tänään hän kertoi minulle bussimatkalla esimerkiksi nämä asiat:
"Aurinko laskee alas. On menny jo. Hämärää. Pimeää. Valo päällä. Yö."
"Naakat lentää yhdessä. Lentää taivaalla. Sininen taivas."
"Junaa ei tankata. Sähkö tulee ylhäältä. Sähköjohto ylhäällä."
"Isi-ukkeli on jo kotona. Isi bussilla kotiin. Isi odottaa. Kissat odottaa."

Hän siis puhuu jo suomea. Voi kun itsekin oppisi kieliä tuota tahtia!

Vertaiset vertaansa vailla

Olen todella tyytyväinen siihen, että asuinpaikaksemme on valikoitunut yksi Suomen suurimmista kaupungeista. Täältä löytyy nimittäin kaikkea, mitä tarvitsen. Myös paljon muita adoptioperheitä.
Tapaamme muita adoptioperheitä virallisissa tapaamisissa kaksi kertaa kuukaudessa. On isompi adoptiokerho, joka kokoontuu viikonloppuna ja pienempi, joka kokoontuu arkisena aamupäivänä.
Eniten kadun odotuksessani sitä, että en ikinä etsiytynyt näihin kerhoihin. Odottaminen tuntui niin epävarmalta ja tuskastuttavalta, että pelkäsin tavata perheitä. Pelkäsin, että ikävä kasvaisi liian kovaksi ja että lasten ja vanhempien näkeminen riipaisisi yhtä syvältä kuin kriisin pahimpana aikana. 
Olisi kannattanut päästä pelosta yli. Olisin nähnyt, kuinka tavallista ja luonnollista elämä adoptiolapsen kanssa on. Kuinka tuoreetkin perheet voivat poistua kotoaan ja osallistua kerhoon. Kuinka erityistarpeet, kiintymyssuhteet ja muut ongelmat eivät olekaan olemista määrittävä tekijä. Kuinka iloista ja riehakasta…