Sivun näyttöjä yhteensä

maanantai 12. marraskuuta 2018

Olen yksinäinen

Kirjoitan nyt tekstin, jonka kirjoittamista olen suunnitellut jo useamman vuoden. Asia painaa minua jatkuvasti eikä se tunnu katoavan, vaikka olen yrittänyt ja toivonut pitkään. Tästä tulee vuodatus, joka sisältää aikamoisen määrän itsesääliä. Jostain syystä juuri tämän kirjoittaminen pelottaa minua. On vaikeaa olla avoin muustakin kuin lapsettomuuteen liittyvästä.

Olen yksinäinen. 

Yksinäisyys istahti minuun jo lapsuudessa. Olen kotoisin hyvin pieneltä paikkakunnalta ja kävin ala-asteeni 16 oppilaan koulussa. Minulla oli kaksi luokkakaveria. Meidän perheemme muutti kylään ulkopuolelta. Tiesin aina olevani vääränlainen. En kenenkään sukulainen, väärästä perheestä.

Opiskeluaikoina minulla oli useampikin todella läheinen ystävä. Jokaisen kanssa olin hyvin läheinen. Se oli paita ja peppu -ystävyyttä aina siihen saakka, kunnes ystävä hylkäsi minut paremman tieltä. Lopulta muutuin todella varovaiseksi. En uskalla kiintyä liikaa, koska en halua tulla enää hylätyksi.

Minulla on ja on ollut läheisiä hyviä ystäviä. Todella ihania ihmisiä. Minusta kuitenkin tuntuu, että minä olen aina se, jolle ystävä on tärkeämpi. Minä en ole läheisin ystävä kenellekään. En kenenkään itsestään selvää kaaso- tai kummimateriaalia. En ole kenellekään se, jolle soitetaan ensimmäiseksi.

Parisuhteen alkaminen, tälle nykyiselle paikkakunnalle muutto, koiran hankkiminen ja työelämään siirtyminen muuttivat hetkeksi tilannetta. Sain paljon uusia ystäviä, joiden kanssa viettää aikaa. Minulla oli ystäviä, joita tapasin koiran kanssa lenkkeillessä. Minulla oli ystäviä, joiden kanssa saatoin viettää baari-iltoja ja käydä liikuntatunneilla. Ystäviä, joilla oli samanlainen elämäntilanne.

Sitten iski lapsettomuuskriisi, ja suureksi onnekseni minulla oli siihen aikaan monia ystäviä, joille purkaa kriisiäni. Tärkeimpänä ihmisenä eräs, jonka kanssa kulutimme lenkkipolkua aamukuudelta koiriemme kanssa lähes vuoden jokaisena päivänä.

En minä kenellekään kuitenkaan pystynyt täysin purkautumaan. Kukaan ystävistäni ei ottanut vastaan räkäposki-itkuani. Pidin aina itseni tarpeeksi reippaana. Olin jatkuvasti huolissani, että kuormitan ystäviäni omalla kriisilläni liikaa.

Hoitojen jälkeen upotinkin sitten kriisini työntekoon ja opiskeluun. Elin minuuttiaikataulua, johon en kunnolla saanut mahdutettua ketään. Ja kun viimein sain paperit kouraani ja itseni kaivettua takaisin ihmisten ilmoille, olivat työkiireet, lasten saamiset ja minun tavoittamattomuuteni tempaisseet heidät liian etäälle.

Kun kävin mielenterveyshoitajan puheilla pari vuotta sitten, puhuin myös tästä yksinäisyydestäni. Hoitaja piti asiaa tietysti ikävänä, mutta valoi minuun uskoa siitä, että lapsen saaminen muuttaa tilannetta. Lapsen kanssa minulla olisi pääsy muiden samassa tilanteessa olevien luokse. On niin paljon muitakin äitejä, jotka ovat kotona lapsen kanssa ja jotka kaipaavat seuraa. Päätin uskoa asiaan ja odotin lapsen saamista myös sen vuoksi. 

Ainakaan tähän mennessä lapsen saaminen ei kuitenkaan ole muuttanut tilannetta. Lapsi-vanhempiryhmissä ja -kerhoissa on tietysti paljon muita äitejä, jotka ovat kotona. En kuitenkaan ole onnistunut löytämään uutta läheistä ystävyyssuhdetta. Moni vauvan kanssa kotona oleva elää hyvin erilaisessa rytmissä kuin minä 2,5-vuotiaan kanssa. Heille voisi olla luontaista tavata esimerkiksi lounaalla vauvojen nukkuessa. Moni taaperon vanhempi on jo löytänyt oman äitiseuransa ryhmäneuvoloista tai vaunulenkeiltä. Moni reilun kaksivuotiaan vanhempi on jo palannut työelämään.

Ja voihan se olla, että joku kärsii juuri samasta yksinäisyydestä kuin minäkin, mutta en saa tietää hänestä. Lasten kanssa puuhatessa tulee enemmän juteltua lasten asioista kuin omistaan eikä yksinäisyydestä ole helppo kertoa kenellekään.

Ei minua voi yrittämisen puutteestakaan syyttää. Olen yrittänyt löytää uusia ihmisiä elämääni todella paljon. Olen osallistunut moniin harrastuksiin ja tapahtumiin. Olen rohkeasti pyytänyt ihmisiä kanssani kahville, kylään tai lenkille. Olen yrittänyt järjestää yhteistä tekemistä vanhojen kavereiden kanssa. Ehdotan kyläilyjä, illan istumisia, kahvilaa, lenkkiä. Ehdotan ja ehdotan. Joskus ehdottaminen toimii ja tapaaminen saadaan järjestettyä. Valitettavan usein tosin kalenterin kanssa useamman viikon päähän. Tapaamisen jälkeen hiljaisuus kuitenkin taas alkaa, kunnes ehdotan uudelleen.

Eivätkä satunnaiset tapaamiset sammuta yksinäisyyttäni. Kun on rajallisesti aikaa ja kun on päätynyt liian etäälle, ei yksi tapaaminen riitä siihen, että tyhjiö täyttyisi. Kaikki jää aina kesken. Aina on ikävä. Aina on ponnistettava voimat uudelleen, jotta näkemisten väliin ei taas kertyisi kuukausia.

Yksinäisyys on tehnyt itsetunnolleni suurta hallaa. Se on eristävä tunne. 

Yksinäisyys päättää puolestani, ettei minun kannata ottaa yhteyttä kehenkään. Se vakuuttaa minulle, ettei kukaan halua viettää aikaansa minun kanssani. Etten ole kenellekään tarpeeksi tärkeä. Että minun yhteydenottoni ovat muille kiusallisia ja ikäviä. Että minun kanssani sovitaan tapaamisia säälistä. Että järjestämääni illanistujaiseen tullaan vain, jollei ole keksitty tarpeeksi hyvää syytä jättäytyä pois. Että minun pitäisi olla toisenlainen. Hiljaisempi, hauskempi ja kevyempi. Että minun pitäisi vain tottua olemaan yksin, koska tilanne ei ole muuttumassa mihinkään. 

Se herkistää minut tulkitsemaan kaiken itseäni kohtaan haitallisesti. Se saa minut ajattelemaan, ettei tuo ystävä ole vastannut viestiini, koska hän miettii tapaa, jolla kieltäytyisi tapaamasta minua. Että toisen ystävän kommentti olikin ehkä piikki minua kohtaan. Että hiljaisuus tarkoittaa sitä, että minä olen vastenmielinen. Että mieheni tai lapseni seura kiinnostaa enemmän kuin minun seurani. Että minun pitäisikin pysyä etäällä ja jättää kaikki rauhaan.

Eikä mikään ole kenenkään syytä. Kukaan ystävistäni ei ole tehnyt väärin. En vain satu olemaan heille se ihminen, joka tulee kiireessäkin ensimmäisten joukossa. Eikä kukaan tiedä, kuinka yksinäisyys kalvaa minua. Se ei näy minusta päällepäin. Kaikkien harrastusteni ja puuhieni perusteella ulospäin varmaankin vaikuttaa, että elän sosiaalisesti hyvinkin aktiivista elämää.

Tämä pitkä teksti täytyi kirjoittaa. Minun oli muotoiltava epämääräiset ajatukseni kokonaisiksi lauseiksi ja tekstiksi. Tehdä umpikujastani näkyvä itselleni. Tehdä yksinäisyyteni näkyväksi. Saada ja tarjota vertaistukea.