Sivun näyttöjä yhteensä

maanantai 12. marraskuuta 2018

Olen yksinäinen

Kirjoitan nyt tekstin, jonka kirjoittamista olen suunnitellut jo useamman vuoden. Asia painaa minua jatkuvasti eikä se tunnu katoavan, vaikka olen yrittänyt ja toivonut pitkään. Tästä tulee vuodatus, joka sisältää aikamoisen määrän itsesääliä. Jostain syystä juuri tämän kirjoittaminen pelottaa minua. On vaikeaa olla avoin muustakin kuin lapsettomuuteen liittyvästä.

Olen yksinäinen. 

Yksinäisyys istahti minuun jo lapsuudessa. Olen kotoisin hyvin pieneltä paikkakunnalta ja kävin ala-asteeni 16 oppilaan koulussa. Minulla oli kaksi luokkakaveria. Meidän perheemme muutti kylään ulkopuolelta. Tiesin aina olevani vääränlainen. En kenenkään sukulainen, väärästä perheestä.

Opiskeluaikoina minulla oli useampikin todella läheinen ystävä. Jokaisen kanssa olin hyvin läheinen. Se oli paita ja peppu -ystävyyttä aina siihen saakka, kunnes ystävä hylkäsi minut paremman tieltä. Lopulta muutuin todella varovaiseksi. En uskalla kiintyä liikaa, koska en halua tulla enää hylätyksi.

Minulla on ja on ollut läheisiä hyviä ystäviä. Todella ihania ihmisiä. Minusta kuitenkin tuntuu, että minä olen aina se, jolle ystävä on tärkeämpi. Minä en ole läheisin ystävä kenellekään. En kenenkään itsestään selvää kaaso- tai kummimateriaalia. En ole kenellekään se, jolle soitetaan ensimmäiseksi.

Parisuhteen alkaminen, tälle nykyiselle paikkakunnalle muutto, koiran hankkiminen ja työelämään siirtyminen muuttivat hetkeksi tilannetta. Sain paljon uusia ystäviä, joiden kanssa viettää aikaa. Minulla oli ystäviä, joita tapasin koiran kanssa lenkkeillessä. Minulla oli ystäviä, joiden kanssa saatoin viettää baari-iltoja ja käydä liikuntatunneilla. Ystäviä, joilla oli samanlainen elämäntilanne.

Sitten iski lapsettomuuskriisi, ja suureksi onnekseni minulla oli siihen aikaan monia ystäviä, joille purkaa kriisiäni. Tärkeimpänä ihmisenä eräs, jonka kanssa kulutimme lenkkipolkua aamukuudelta koiriemme kanssa lähes vuoden jokaisena päivänä.

En minä kenellekään kuitenkaan pystynyt täysin purkautumaan. Kukaan ystävistäni ei ottanut vastaan räkäposki-itkuani. Pidin aina itseni tarpeeksi reippaana. Olin jatkuvasti huolissani, että kuormitan ystäviäni omalla kriisilläni liikaa.

Hoitojen jälkeen upotinkin sitten kriisini työntekoon ja opiskeluun. Elin minuuttiaikataulua, johon en kunnolla saanut mahdutettua ketään. Ja kun viimein sain paperit kouraani ja itseni kaivettua takaisin ihmisten ilmoille, olivat työkiireet, lasten saamiset ja minun tavoittamattomuuteni tempaisseet heidät liian etäälle.

Kun kävin mielenterveyshoitajan puheilla pari vuotta sitten, puhuin myös tästä yksinäisyydestäni. Hoitaja piti asiaa tietysti ikävänä, mutta valoi minuun uskoa siitä, että lapsen saaminen muuttaa tilannetta. Lapsen kanssa minulla olisi pääsy muiden samassa tilanteessa olevien luokse. On niin paljon muitakin äitejä, jotka ovat kotona lapsen kanssa ja jotka kaipaavat seuraa. Päätin uskoa asiaan ja odotin lapsen saamista myös sen vuoksi. 

Ainakaan tähän mennessä lapsen saaminen ei kuitenkaan ole muuttanut tilannetta. Lapsi-vanhempiryhmissä ja -kerhoissa on tietysti paljon muita äitejä, jotka ovat kotona. En kuitenkaan ole onnistunut löytämään uutta läheistä ystävyyssuhdetta. Moni vauvan kanssa kotona oleva elää hyvin erilaisessa rytmissä kuin minä 2,5-vuotiaan kanssa. Heille voisi olla luontaista tavata esimerkiksi lounaalla vauvojen nukkuessa. Moni taaperon vanhempi on jo löytänyt oman äitiseuransa ryhmäneuvoloista tai vaunulenkeiltä. Moni reilun kaksivuotiaan vanhempi on jo palannut työelämään.

Ja voihan se olla, että joku kärsii juuri samasta yksinäisyydestä kuin minäkin, mutta en saa tietää hänestä. Lasten kanssa puuhatessa tulee enemmän juteltua lasten asioista kuin omistaan eikä yksinäisyydestä ole helppo kertoa kenellekään.

Ei minua voi yrittämisen puutteestakaan syyttää. Olen yrittänyt löytää uusia ihmisiä elämääni todella paljon. Olen osallistunut moniin harrastuksiin ja tapahtumiin. Olen rohkeasti pyytänyt ihmisiä kanssani kahville, kylään tai lenkille. Olen yrittänyt järjestää yhteistä tekemistä vanhojen kavereiden kanssa. Ehdotan kyläilyjä, illan istumisia, kahvilaa, lenkkiä. Ehdotan ja ehdotan. Joskus ehdottaminen toimii ja tapaaminen saadaan järjestettyä. Valitettavan usein tosin kalenterin kanssa useamman viikon päähän. Tapaamisen jälkeen hiljaisuus kuitenkin taas alkaa, kunnes ehdotan uudelleen.

Eivätkä satunnaiset tapaamiset sammuta yksinäisyyttäni. Kun on rajallisesti aikaa ja kun on päätynyt liian etäälle, ei yksi tapaaminen riitä siihen, että tyhjiö täyttyisi. Kaikki jää aina kesken. Aina on ikävä. Aina on ponnistettava voimat uudelleen, jotta näkemisten väliin ei taas kertyisi kuukausia.

Yksinäisyys on tehnyt itsetunnolleni suurta hallaa. Se on eristävä tunne. 

Yksinäisyys päättää puolestani, ettei minun kannata ottaa yhteyttä kehenkään. Se vakuuttaa minulle, ettei kukaan halua viettää aikaansa minun kanssani. Etten ole kenellekään tarpeeksi tärkeä. Että minun yhteydenottoni ovat muille kiusallisia ja ikäviä. Että minun kanssani sovitaan tapaamisia säälistä. Että järjestämääni illanistujaiseen tullaan vain, jollei ole keksitty tarpeeksi hyvää syytä jättäytyä pois. Että minun pitäisi olla toisenlainen. Hiljaisempi, hauskempi ja kevyempi. Että minun pitäisi vain tottua olemaan yksin, koska tilanne ei ole muuttumassa mihinkään. 

Se herkistää minut tulkitsemaan kaiken itseäni kohtaan haitallisesti. Se saa minut ajattelemaan, ettei tuo ystävä ole vastannut viestiini, koska hän miettii tapaa, jolla kieltäytyisi tapaamasta minua. Että toisen ystävän kommentti olikin ehkä piikki minua kohtaan. Että hiljaisuus tarkoittaa sitä, että minä olen vastenmielinen. Että mieheni tai lapseni seura kiinnostaa enemmän kuin minun seurani. Että minun pitäisikin pysyä etäällä ja jättää kaikki rauhaan.

Eikä mikään ole kenenkään syytä. Kukaan ystävistäni ei ole tehnyt väärin. En vain satu olemaan heille se ihminen, joka tulee kiireessäkin ensimmäisten joukossa. Eikä kukaan tiedä, kuinka yksinäisyys kalvaa minua. Se ei näy minusta päällepäin. Kaikkien harrastusteni ja puuhieni perusteella ulospäin varmaankin vaikuttaa, että elän sosiaalisesti hyvinkin aktiivista elämää.

Tämä pitkä teksti täytyi kirjoittaa. Minun oli muotoiltava epämääräiset ajatukseni kokonaisiksi lauseiksi ja tekstiksi. Tehdä umpikujastani näkyvä itselleni. Tehdä yksinäisyyteni näkyväksi. Saada ja tarjota vertaistukea.

11 kommenttia:

Illusia kirjoitti...

Tämän kirjoittamisen jälkeen rinnalleni jumiutui todella suuri paino. Uskomatonta, kuinka raskaalta ja hankalalta tämä tuntuu. Pelottaa, mitä ajatuksia tämä herättää lukijoissa. Etenkin tutuissa lukijoissa. Mietin jo sitäkin, että poistaisin päivityksen, mutta olkoon nyt tässä. Se on totta, joten mitä sitä sen enempää epäröimään.

Onneksi sain tärkeän sähköpostiviestin. Kiitos sen kirjoittajalle! Auttoi paljon painon kanssa.

Olga kirjoitti...

Hei Illusia! Olen pitkään seurannut blogiasi. Vaikka en tunne sinua, olet olet usein mielessä ja olet minulle tärkeä. Et ole yksin! Odotan aina uutisia sinulta. Kiitos, että kirjoitat!

Anonyymi kirjoitti...

Hei! Tosi paljon tuttua, kuin mlnua oli tekstissäsi. Kiitos ajatuksia herättäneestä kirjoituksesta! Toivoin pitkän lapsettomuuden jälkeen löytäväni uuden elämänvaiheen myötä uusia ihmisiä. Nyt pohdin sitäkin, kuinka annan mallin sosiaalisista suhteista lapselleni, jos minulla ei ole kavereita. Introverttius ei helpota tutustumista yhtään. Välillä kiroan tätä aikaa, muuttoja työn perässä, tunnetta ettei osaa sutoutua minnekään tai kehenkään. Kaikesta huolimatta valonpilkahduksia sinulle marraskuuhun. T. M

Anonyymi kirjoitti...

Kiitos tästä tekstistä! Lapsettomana olen usein kuullut kommentin, että lapsen myötä yksinäisyys helpottaa, ja olen pohtinut, voiko se olla niin "yksinkertaista". Tekstisi osoitti, että lapsi ei automaattisesti ole ratkaisu tähän(kään) ongelmaan, mikä on minulle tahattomasti lapsettomana jollakin tavalla lohdullista, jos ymmärrät mitä tarkoitan.

Itse yksinäistyin toiselle paikkakunnalle muuton myötä muutama vuosi sitten, ja lapsettomuus on voimistanut tunnetta. Tässä iässä kaikilla tuntuu olevan puheenaiheena ja yhdistävänä tekijänä ne lapset. Tekstisi kuitenkin osoitti, että myös lasten vanhemmat voivat kärsiä erillisyyden tunteista. Kiitos avoimuudesta ja valoisaa syksyä!

Unikas kirjoitti...

Olen vapaaehtoisesti lapseton. Olen seurannut blogiasi mielenkiinnolla, koska olemme lapsiasian vastakkaisissa päissä <3 Olen halunnut päästä hajulle siitä, millaista on kipeästi haluta jotain, jota minä en taas kaipaa lainkaan.

Pohjustus siksi, että yksinäisyys ei välttämättä kytkeydy lapsiin tai muuttamisiin, kuten kommentoijat on arvioinu. Tai siis kyllä nekin vaikuttavat ihan varmasti. Mutta myös minä koen yksinäisyyttä, vaikka olen lapseton ja asunut samassa kylässä Tampereen kainalossa koko ikäni. Itse olen diagnosoinut sen ikään kuuluvaksi asiaksi
(olen 41v). Että nuoruuden tiiviit ystävyyssuhteet nyt vain väljähtyvät ja hapertuvat. Niin on käynyt itsellekin, vaikka nuoruusajan lähimmät ystävät asuvat 5km säteellä ja ovat (hassua kyllä) myös lapsettomia. Niin vain jostain syystä käy... En tiedä miksi.

Yksi ystävä, tämä kuvaamasi "kaasomateriaali" asuu 120km päässä ja näemme kaksi kertaa vuodessa, soitamme n. kerran kuussa. Arjen tasolla emme siis ole yhteyksissä. Se "kenelle soitan ensiksi" on äiti, ei suinkaan mieheni :D Arjen pikkumurheita voin purkaa joillekin työkavereille, niin että nämä ihmiset joita pakosta tapaan päivittäin, ovat samalla kuin puolipakolla ystäviäni :D En tiedä montaakohan heistä tulisi tavattua, jos emme olisi työkavereita...

Olen pyörittänyt tätä ystäväasiaa myös mielessäni hämmästellyt miten kaikki on vain muuttunut. Töissä nuoret parikymmpiset surevat, kun eivät vuorotyön maailmaan astuttuaan voi nähdä kavereitaan enää joka päivä. Itsekseni olen pohtinut, että noinkohan hekin ovat tässä tilanteessa 20 vuoden päästä. Kuten minä olin heidän tilanteessaan 20 vuotta sitten.

Jotain ihmeellistä maailmanjärjestykseen ja elämänkulkuun kuuluuvaa tämä taitaa olla, että näin vaaan käy.

marikan polut kirjoitti...

Tämä on kaunis ja kaihoisa kirjoitus tärkeästä asiasta!

Pidän itseäni yksinäisenä. Mutta niin päin, ettei minulla ole ketään jolle soittaisin ensin (paitsi puolisolle), jotenkin koen että minulla ei ole ja että en itse edes osaa asettua ystävyyteen. En kertakaikkiaan vain osaa.

Ympärilläni on ihmisiä, joita kutsun nimellä "kaveri", mutta sellaista, jonka kanssa tekisin erilaisia asioita tai jolle vuodattaisin suuria henkilökohtaisia asioita - sellaista ei ole.

Yleensä se ei häiritse minua kovin paljoa. Mutta kun yksinäisyys iskee, se on syvä.

Päivän paisteessa kirjoitti...

Kiitos koskettavasta kirjoituksesta!

Itse olen etenkin viime vuosina pohtinut ihan samaa teemaa, yksinäisyyttä. Aiemmin omassa elämässäni olen kokenut lyhyempiä yksinäisyyden jaksoja. Lapsettomuuden ja ulkopuolelle jäämisen myötä yksinäisyyden tunne on lisääntynyt valtavasti. Yritän olla yhteydessä ihmisiin ja tutustua adoptioihmisiin jne. Tapaamisehdotukset tulevat yleensä 90 -prosenttisesti minun puoleltani ja aina en jaksa olla aktiivinen. En minäkään ole silti kenellekään vihainen, muilla on vain niin hektinen elämä lapsiperhearjen keskellä ettei ehdi.

Olin kylläkin toivonut, että lapsen myötä yksinäisyys hälvenisi kun tulee uusia viiteryhmiä. Hyvä siis varautua siihen, että näin ei välttämättä käykään. Ystävien lapset ovat jo isompia kun me ehkä saamme lapsen ja olen taas eri elämäntilanteessa kuin muut. No, sen näkee sitten.

Kiitos siis joka tapauksessa tästä ajatuksia herättävästä kirjoituksesta. Mitään vinkkejä en kylläkään osaa antaa. Mutta meitä on tosiaan muitakin meitä yksinäisiä! <3

Illusia kirjoitti...

Kiitos todella paljon kaikille kommentoineille! Jokainen viesti on ollut todella tärkeä ja osaltaan vähentänyt yksinäisyyden tunnettani. Toisaalta tuntuu myös pahalta. Jos ongelma todella on hyvin yleinen ja koskettaa niin monia, yhteiskunnassamme on jotain todella suurella tavalla pielessä. Miten niin tärkeä asia kuin muiden kohtaaminen voi puuttua tällaiselta laumaeläjältä kuin ihminen?

Minun ongelmani varmaan on osittain se, että olen todella ekstrovertti. Tarvitsen paljon ihmisten seuraa, jotta tunnen oloni tasapainoiseksi. Minulle tulee herkästi sellainen olo, että yksin ollessani en ole osa tätä maailmaa ollenkaan. Tuntuu, että painun unohduksiin ja että minua ei enää ole ihmisille olemassa.

Minulle syntyy helposti myös pelkoja. Jos minulle tapahtuisi jotain, kukaan ei saisi tietää siitä (puolisoani ja perhettäni lukuunottamatta). Jos vaikka joutuisin sairaalaan, jollekin läheiselle tapahtuisi jotain tai minulle tulisi muu isompi ongelma, minun täytyisi todennäköisesti itse tiedottaa muita ongelmastani. Kukaan ei ehkä sattuisi kysymään minulta kuulumisia juuri silloin. Jäisin oikeasti yksin, jollen jaksaisi etsiä ihmisiä auttamaan.

Olga:
Kiitos, että kerroit seuranneesi blogiani. On tärkeä tietää, että tekstejäni luetaan ja että niillä on merkitystä. Sekin vähentää yksinäisyyttä, että internetin avaruuteen lähettämäni ajatukset ja tunteet tulevat nähdyksi.

M:
Kiitos kommentistasi! Minä olen pohtinut myös sitä, millaista mallia annan lapselleni. Hän on ihanan rohkea, reipas ja välitön. Joskus huomaan, että minun tekee mieleni rajoittaa hänen ihanaa reippauttaan. Silloin koko ongelma on minun ongelmani. Hän tekee juuri oikein ja toivottavasti pärjää ystävämaailmassa paremmin kuin äitinsä. Paljon valoa myös sinun marraskuuhusi!

Illusia kirjoitti...

Anonyymi 13.11.2018 klo 16.11:
Olen tullut siihen tulokseen, että mikään ei muutu lapsen myötä. Paitsi tietysti se, että lapsi tulee. Paremminkin ongelmat (ja myös ilot ja onnistumiset) korostuvat ja kertautuvat. Ovat ne sitten omassa itsessä, parisuhteessa tai vaikka taloudessa. Lapsi tuo mukaan vain itsensä. Eikä hänellä ole velvollisuuttakaan olla ratkaisuna aikuisten pulmiin. On todella kummallista, että lapsettomia lohdutetaan sillä, että lapsen tulo ratkaisisi asioita.

Niissä lapsikeskusteluissa kärsin tavallaan kahdesta asiasta: Yhtäältä lapsettomuuden kokemus vie minua edelleen erilleen. Lapsikeskusteluissa kipeät puheenaiheet ovat usein todella lähellä. Aivan huomaamatta keskustelu voi ajautua vauvakuumeisiin, raskauksiin, sterilisaatioon, imetykseen tai muuhun sellaiseen, joka iskee verhon minun ja muiden välille. Toisaalta lapsikeskusteluissa puhutaan todella paljon lapsista. Aika harvoin keskustellaan siitä, mitä aikuisille kuuluu. (Siis jollei se liity unen puutteeseen tai johonkin muuhun suoraan lapsenkin vointiin liittyvään.) Ja voi kuinka tarpeellista olisi puhua siitä, miltä tämä myllerrys tuntuu ja mitä kaikkea se herättää ajattelemaan. Ja toisaalta, mitä muuta kuuluu kuin lasta. Mikä kiinnostaa? Mitä tuli eilen luettua lehdestä? Minkä kirjan on viimeksi lukenut? Mitä tuli mieleen hampaita harjatessa? Mitkä asiat painavat?

Unikas:
Todella hienoa, että seuraat. Aihe kiinnostaa minuakin todella paljon. Miksi toinen päätyy haluamaan lasta niin paljon ja toiselle se ei olekaan tärkeää? Erilaisia lapsettomia yhdistää kovin moni asia ja toisaalta erottaa myös. Se on tosi kiinnostavaa!

On oikeasti tosi kurjaa, jos on niin, että tietty ikä ja vaihe työelämässä ja muussakin elämässä vie meidät erilleen tärkeimmistä ihmisistämme. Niin pääsee käymään uskomattoman helposti. Työelämä on kuluttavaa ja vaatimuksia on moneen suuntaan. Ei arkipäivinä oikeasti ole paljon ylimääräistä aikaa työn, ruokahuollon ja kehonhuollon lisäksi. Mukavuudenhalu pistää jäämään kotiin ja priorisoimaan kaiken muun paitsi itselle tärkeät ystävyyssuhteet. Se on tosi surullista! Paljon puhutaan siitä, kuinka parisuhde vaatii huolenpitoa. Ystävistä taas puhutaan vähän siihen tyyliin, että tosiystävän tuntee siitä, että voi olla erossa vuosikausia ja silti löytää yhteisen sävelen.

Kyllä minua kuitenkin todella paljon satuttaa se, että ystävät eivät pidä minua prioriteettilistansa kärjessä. Vastapainona yritän kyllä itse olla myös sellainen ystävä, joka huomioi ja yrittää järjestää kaikenlaista. Siinä päätyy vain helposti siihen tilanteeseen, jossa on ainoa, joka yrittää.

Myös minä soitan ensimmäiseksi äidilleni. Hän tietää asiani ja on niistä kiinnostunut. Hän jaksaa olla kiinnostunut vielä nytkin, kun on usein kiinnostuneempi lapsenlapsestaan.

Työkaverit ovat myös minulle todella tärkeitä. On ihanaa tavata päivittäin samoja ihmisiä, joiden kanssa jutustella työasioiden ohella niin turhanpäiväisistä kuin tärkeistäkin asioista. Harmi, että vanhempainvapaa vie työkaverit pois ulottuvilta. Suurinta osaa ei tule tavattua muualla kuin töissä.

Ehkä toivo on sitten siinä, että eläkeiän koittaessa tai lasten lennellessä pesistään on taas aika lähentyä ystävien kanssa. Kun vain keksisi siihen saakka tavan elää yksinäisyyden kanssa sovussa.

Marikan polut:
Kiitos kommentistasi! Ystävyyden löytäminen ja aloittaminen on oikeasti vaikeaa. On kurjaa, että yksinäisyys koskettaa sinuakin.

Päivän paisteessa:
Kiitos kommentistasi. Juuri se tuntuu ikävältä, että joutuu itse olemaan aktiivinen ja näkemään jatkuvasti vaivaa ihmisten tapaamiseen. Siitä tulee sellainen olo, ettei ole kaivattu ja että on ehkä myös vähän vaivaksi muille.

Lapsen myötä tulee uusia viiteryhmiä. Hyvällä tuurillahan niistä löytyy joku sellainen, jonka kanssa on helppo löytää yhteinen sävel, vaikka tilanne ei olisikaan ihan sama. Ehkä siihen ei kuitenkaan kannata ladata liikaa toivoa. Itselleni toivominen toi mukanaan pettymisen.

Pisara Elämässä kirjoitti...

Hei, tämä on tärkeä aihe!
Olen itse myös kokenut yksinäisyyttä aika ajoin. Kun elämä vie minua ja ystäviä eri suuntiin, voi tulla pitkiäkin kausia, ettemme ole tekemisissä kovinkaan paljon.
Olen itse tosin ihminen, joka tarvitsee paljon tilaa itselleen ja lataan omia akkujani kotona perheen parissa ja ahdistun, jos minun tarvitsee nähdä kavereita joka päivä.

Kun sain kuopukseni melkein neljä vuotiaana, koin paljonkin yksinäisyyttä, sillä kukaan ei ollut kotona saman ikäisen lapsen kanssa. Mihinkään perhekerhoihin en viitsinyt lähteä, sillä siellä olivat äidit vauvoineen. Lopulta löysin sitten naapurikaupungista adoptioryhmän, joka kokoontui kerran kuukaudessa. Kävin sitten siellä verkostoitumassa.

Huomaan, kun lapset kasvavat ja jokaisella perheellä on omat kiireensä, ei yhteistä aikaa kavereille oikein tahdo löytyä. Nyt kaverisuhteet muodostuvat pitkälti lasten harrastastusten kautta.

Ja kaikkea tietenkin vaikeuttaa se, että ainakin minusta tuntuu, että aikuisena on paljon vaikeampaa muodostaa niitä läheisiä kaverisuhteita, kuin lapsena.

Itse en ole ollenkaan noin aktiivinen, kuin itse kerrot olevasi. Hienoa, että kuitenkin teet paljon juttuja ja koet asioita! <3

Anonyymi kirjoitti...

Hei! Vasta löysin blogisi. Sain juuri diagnoosin endometrioosi ja sekundaarinen lapsettomuus. Alkutaipaleen kevyemmät lapsettomuushoidot ovat vasta alkaneet, mutta adoptiokin on alkanut tuntua yhdeltä vaihtoehdolta. Olen isosta perheestä, joten ajatus 3-vuotiaan esikoiseni ainoaksi jäämisestä tuntuu nyt jo musertavalta. Adoptio kuitenkin pelottaa: entä jos lapsi ei kiinny meihin, jos esikoiseni ei hyväksy lasta, entä olisiko lapsella jokin verisairaus tai muu erityistarve... Toisaalta saatan pelätä enemmän sitä, etten enää koskaan tule äidiksi.