Siirry pääsisältöön

Tunnelmia

Olisi niin mukava kirjoittaa, että tunnelmat ovat menneet parempaan suuntaan ja että onnistumisia on tapahtunut. En kuitenkaan voi kirjoittaa niin. Vaikka kuinka haluaisin, en voi väittää voivani paremmin.

Olo on niin kamalan raskas koko ajan. Olen turhautunut. En jaksaisi enää jauhaa surustani. En jaksaisi edes ajatella asiaa. Mutta kuitenkaan en usko, että asiaa välttelemällä mikään muuttuisi. Olen yrittänyt hukuttaa surua kovaan työntekoon, mutta ei se ole auttanut. Ei pidä kuitenkaan ymmärtää väärin. Nautin kovasti työnteosta ja olenkin kokenut paljon onnistumisia töissäni. Työ ei vain vie surua pois. Kuinka se voisikaan viedä? Surullani ei ole työni kanssa mitään tekemistä.

Kirjoittaminen on vaikeaa. Sanat eivät oikein meinaa löytää paikalleen. Ne ovat joko liian mitättömiä tai liian traagisia. Ne eivät osu enkä oikein meinaa jaksaa yrittää.

(Adoptiopaperit saimme vihdoin täytettyä viikonloppuna. Tänään sain myös lääkärintodistuksen hankittua. Kohta saavutamme jonon pään.)

Kommentit

Blueberry sanoi…
Illusia, on tärkeää olla rehellinen omille tunteilleen ja tuntemuksilleen. Ja täällä voit sitä varmasti olla. Olen iloinen, että olette saaneet yhden stepin adopioprosessissa eteenpäin : ) Vaikka se onkin kertomasi mukaan vasta jonon pää.

Kannustan kovasti kirjoittamaan filiksiä auki, jos se sinua vain auttaa auttaa.

Täältä paljon lämpimiä ajatuksia ja voimia!
K sanoi…
Mielestäni osaat todella hyvin kirjoittaa. Kaikki ei osaa, ja ovat kateellisia niille jotka osaavat.
Anonyymi sanoi…
Osaa upeasti tuoda tunteita ulos. Peilaan omia surutöitä ym tunteita kirjoituksistasi. Elämä on välillä niin epätasapuolista ja raskasta. On kuin juoksuhiekassa vaeltaisi. Arjen pyörittely,työ,pakolliset kuviot,lenkkeily,itku,raivo,kirjoittaminen,puhuminen,aika...ei tässä muuta voi. Askel askeleelta,hetki kerrallaan. Mikään ei poista surua,se on vaan surtava. Voimia. Anne
Illusia sanoi…
Kiitos tuhannesti kehuista! Nämä ovat tärkeitä kommentteja.

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Olen yksinäinen

Kirjoitan nyt tekstin, jonka kirjoittamista olen suunnitellut jo useamman vuoden. Asia painaa minua jatkuvasti eikä se tunnu katoavan, vaikka olen yrittänyt ja toivonut pitkään. Tästä tulee vuodatus, joka sisältää aikamoisen määrän itsesääliä. Jostain syystä juuri tämän kirjoittaminen pelottaa minua. On vaikeaa olla avoin muustakin kuin lapsettomuuteen liittyvästä.
Olen yksinäinen. 
Yksinäisyys istahti minuun jo lapsuudessa. Olen kotoisin hyvin pieneltä paikkakunnalta ja kävin ala-asteeni 16 oppilaan koulussa. Minulla oli kaksi luokkakaveria. Meidän perheemme muutti kylään ulkopuolelta. Tiesin aina olevani vääränlainen. En kenenkään sukulainen, väärästä perheestä.
Opiskeluaikoina minulla oli useampikin todella läheinen ystävä. Jokaisen kanssa olin hyvin läheinen. Se oli paita ja peppu -ystävyyttä aina siihen saakka, kunnes ystävä hylkäsi minut paremman tieltä. Lopulta muutuin todella varovaiseksi. En uskalla kiintyä liikaa, koska en halua tulla enää hylätyksi.
Minulla on ja on ollut lähei…

"Naakat lentää yhdessä"

Minun on pitänyt kirjoittaa moneen otteeseen lapsen kielen kehittymisestä. Se on niin kiinnostavaa! Kiinnostavaa sekä yksityisesti että ammatillisesti.

Olen aloittanutkin sen postauksen kirjoittamista, mutta en ole ehtinyt sitä tehdä. En vielä hautaa ajatusta, mutta totean tässä vaiheessa sen, että kieli on kehittynyt käsittämättömän huimaa vauhtia.

Tänään hän kertoi minulle bussimatkalla esimerkiksi nämä asiat:
"Aurinko laskee alas. On menny jo. Hämärää. Pimeää. Valo päällä. Yö."
"Naakat lentää yhdessä. Lentää taivaalla. Sininen taivas."
"Junaa ei tankata. Sähkö tulee ylhäältä. Sähköjohto ylhäällä."
"Isi-ukkeli on jo kotona. Isi bussilla kotiin. Isi odottaa. Kissat odottaa."

Hän siis puhuu jo suomea. Voi kun itsekin oppisi kieliä tuota tahtia!