Siirry pääsisältöön

Ahdistus on niin kovin lähellä

Vaikka elämä alkaakin jo olla paljon aikaisempaa aurinkoisempaa, ajaudun vanhan tutun ahdistuksen valtaan todella helposti. Kaikki poikkeamat normaaliin rutiiniin saavat aikaan rintaa puristavan ahdistuksen. Rahanmeno tai laskujen maksaminen, ajatukset työnsaannista ja opintojen etenemisestä, raskas päivä tai huonosti nukuttu yö ja ahdistus palaa kuvioon.

Alkukesä on ollut minulle hankalaa aikaa. Mieheni on ollut paljon aikaisempaa enemmän poissa kotoa, itse olen kesälomalla, mutta minulla on kamalasti tekemistä sivutöissä ja opinnoissa. Tavallinen työ on kuitenkin tauolla ja sivutyöt tapahtuvat läppäriä tuijottaen. Niinpä tuijotan päivisin läppäriä ja iltaisin yksinäni televisiota. En oikein pysty purkamaan tunteitani. Mieheni on todella huono puhumaan puhelimessa, joten soitan äidilleni, jotta saisin puhua edes jollekin ihmiselle päivän aikana.

Toisaalta elämässä on tapahtunut myös paljon hyviä asioita. Mieheni ura sai juuri hienon nosteen ja näyttää siltä, että minullakin on edessäni työpaikka, jopa kesäpalkallinen sellainen. Parisuhteemmekin voi hyvin. Kun olemme yhdessä, olemme onnellisia, iloisia ja helliä. On niin hienoa olla juuri oikeanlaisessa parisuhteessa ja on ihanaa huomata, että olemme kestäneet vaikeiden aikojen yli.

Yksin kuitenkin ahdistun ja pariin otteeseen olen hoitanut sitä maailman typerimmällä tavalla eli alkoholia juomalla. Kuohuviinin kanssa ahdistus ei enää tunnukaan niin pahalta. Tiedän, että tälle tielle olisi todella helppo lähteä ja se pelottaa minua. Minulla on hyvä itsekuri, joten en usko, että oikeasti alan lääkitä itseäni alkoholilla, mutta kyllä alkoholin tai toisaalta kolmiosärkkärin ottaminen usein ahdistuksen keskellä houkuttaa.

Nyt kuitenkin helpottaa hetkeksi. Lähden parin tunnin päästä junalla kohti pohjoista ja vietän loppukuukauden vanhempieni huomassa kesäpaikassamme keskellä metsää. Aion kuunnella käen kukuntaa (tai sääskien ininää) ja antaa luonnon ja hiljaisuuden hoitaa itseäni.

Kommentit

Belly sanoi…
Kyllä se alkoholi joskus auttaa. Itsehän sen tietää milloin liika on liikaa, mutta niin kauan kuin täällä on melko lailla yksin (no, miehen kanssa) niin ketäpä se häiritsisi muuta kuin itseä silloin (jos liioittelee)...

Rentouttavaa mökkeilyä!
Inka sanoi…
Jaksamista! Tärkeintä ongelmien välttämisessä on mahdollisten virhepolkujen tiedostaminen.
Anonyymi sanoi…
Itse yritän ahdistuksen iskiessä tsempata itseäni ajattelemalla, että minulla on oikeus ahdistuksen tunteisiin mutta että siitä huolimatta niiden ei tarvitse olla pysyviä vaan että yleensä jo parin päivän kulutta olo helpottaa. Ehkä ajatus taustalla on, että ahdistus voi iskeä vähän kuin flunssa tai vatsatauti, jolloin ei auta muuta kuin potea, mutta se menee myös ohi.
Illusia sanoi…
Kiitos tsemppauksista! Onneksi ahdistuksen kanssa tarvitsee painia koko ajan vähemmän. Yksin ollessa tuo ahdistus vain jotenkin korostuu. Mökkeily oli oikein virkistävää, vaikka joitain uusiakin murheita tuli vastaan. Niistä joskus toiste.

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Olen yksinäinen

Kirjoitan nyt tekstin, jonka kirjoittamista olen suunnitellut jo useamman vuoden. Asia painaa minua jatkuvasti eikä se tunnu katoavan, vaikka olen yrittänyt ja toivonut pitkään. Tästä tulee vuodatus, joka sisältää aikamoisen määrän itsesääliä. Jostain syystä juuri tämän kirjoittaminen pelottaa minua. On vaikeaa olla avoin muustakin kuin lapsettomuuteen liittyvästä.
Olen yksinäinen. 
Yksinäisyys istahti minuun jo lapsuudessa. Olen kotoisin hyvin pieneltä paikkakunnalta ja kävin ala-asteeni 16 oppilaan koulussa. Minulla oli kaksi luokkakaveria. Meidän perheemme muutti kylään ulkopuolelta. Tiesin aina olevani vääränlainen. En kenenkään sukulainen, väärästä perheestä.
Opiskeluaikoina minulla oli useampikin todella läheinen ystävä. Jokaisen kanssa olin hyvin läheinen. Se oli paita ja peppu -ystävyyttä aina siihen saakka, kunnes ystävä hylkäsi minut paremman tieltä. Lopulta muutuin todella varovaiseksi. En uskalla kiintyä liikaa, koska en halua tulla enää hylätyksi.
Minulla on ja on ollut lähei…

"Naakat lentää yhdessä"

Minun on pitänyt kirjoittaa moneen otteeseen lapsen kielen kehittymisestä. Se on niin kiinnostavaa! Kiinnostavaa sekä yksityisesti että ammatillisesti.

Olen aloittanutkin sen postauksen kirjoittamista, mutta en ole ehtinyt sitä tehdä. En vielä hautaa ajatusta, mutta totean tässä vaiheessa sen, että kieli on kehittynyt käsittämättömän huimaa vauhtia.

Tänään hän kertoi minulle bussimatkalla esimerkiksi nämä asiat:
"Aurinko laskee alas. On menny jo. Hämärää. Pimeää. Valo päällä. Yö."
"Naakat lentää yhdessä. Lentää taivaalla. Sininen taivas."
"Junaa ei tankata. Sähkö tulee ylhäältä. Sähköjohto ylhäällä."
"Isi-ukkeli on jo kotona. Isi bussilla kotiin. Isi odottaa. Kissat odottaa."

Hän siis puhuu jo suomea. Voi kun itsekin oppisi kieliä tuota tahtia!

Vertaiset vertaansa vailla

Olen todella tyytyväinen siihen, että asuinpaikaksemme on valikoitunut yksi Suomen suurimmista kaupungeista. Täältä löytyy nimittäin kaikkea, mitä tarvitsen. Myös paljon muita adoptioperheitä.
Tapaamme muita adoptioperheitä virallisissa tapaamisissa kaksi kertaa kuukaudessa. On isompi adoptiokerho, joka kokoontuu viikonloppuna ja pienempi, joka kokoontuu arkisena aamupäivänä.
Eniten kadun odotuksessani sitä, että en ikinä etsiytynyt näihin kerhoihin. Odottaminen tuntui niin epävarmalta ja tuskastuttavalta, että pelkäsin tavata perheitä. Pelkäsin, että ikävä kasvaisi liian kovaksi ja että lasten ja vanhempien näkeminen riipaisisi yhtä syvältä kuin kriisin pahimpana aikana. 
Olisi kannattanut päästä pelosta yli. Olisin nähnyt, kuinka tavallista ja luonnollista elämä adoptiolapsen kanssa on. Kuinka tuoreetkin perheet voivat poistua kotoaan ja osallistua kerhoon. Kuinka erityistarpeet, kiintymyssuhteet ja muut ongelmat eivät olekaan olemista määrittävä tekijä. Kuinka iloista ja riehakasta…