Siirry pääsisältöön

Kirjoittamisen voima on vuorovaikutuksessa

Kirjoittaminen on hyvä ajattelun ja dokumentoinnin väline. Siitä kirjoitin aikaisemmassa blogipostauksessa Kriisin käsittelyä kynä kädessä. Ennen kaikkea kirjoittaminen on kuitenkin vuorovaikutusta. Se on tapa avata omia ajatuksia, tunteita ja kokemuksia. Lukeminen taas on tapa ottaa niitä vastaan. 

Kirjoittaminen ei välttämättä kaipaa lukemista. Joskus on hyödyllistä kirjoittaa niin, että tekstiä ei ole tarkoituskaan ikinä lukea. Usein teksti kuitenkin kaipaa lukijaansa. Se lukija voi olla kirjoittaja itse tai joku ulkopuolinen.

Kirjoittaminen on tapa kurottaa pois yksinäisyydestä


Kriisi tiputtaa usein kokijansa paksun yksinäisyyden kokemuksen sisälle. Kriisin keskellä tuntuu, ettei kukaan kuule oikeita ajatuksiani eikä kukaan täysin ymmärrä, mitä käyn läpi. Monia ajatuksia ja tilanteita voi olla vaikea selittää. Niitä voi myös olla vaikea kuunnella.

Kirjoittaminen on tapa kurottautua yksinäisyyden verhon läpi. Kun saa rauhassa asetella sanansa ja asiansa, on se mahdollista saada sellaiseen muotoon, jonka vastaanottaja voi rauhassa ymmärtää ja sisäistää. Kirjoittajan ja vastaanottajan ei edes välttämättä tarvitse olla samassa tilassa. Oikein hankalassa tilanteessa voikin olla kaikille helpompaa välittää ajatuksia niin, että sekä kirjoittaja että lukija saavat niiden miettimiseen ja tunteidensa käsittelyyn riittävästi aikaa.

Moniäänisestä vertaisryhmästä löytyy voimaa


Kirjoittaminen voi myös olla vertaistukea. Paksun yksinäisyyden keskellä voi olla helpottavaa oivaltaa, että maailmassa on joku, joka tietää, miltä minusta tuntuu ja osaa jopa pukea sen sanoiksi. Voi myös olla voimauttavaa huomata, että oma henkilökohtainen kokemus löytää kaikupintaa vertaisessa lukijassa. Parhaimmillaan vertaisryhmä onnistuu kirjoittamalla sanoittamaan paljon syvempiä ja tärkeämpiä asioita kuin puhumalla.

Vertaisten kanssa kirjoittaminen on myös mainio tapa laajentaa näkökulmaa kriisistä. Kun koko ryhmällä on kokemus tahattomasta lapsettomuudesta, mutta kriisin vaihe on jokaisella erilainen, voi ryhmän moniäänisyys olla tärkeä voimavara. Kaikkia ryhmän jäseniä yhdistää kokemus ja tarve käsitellä sitä. Kirjoittaminen on tehokas tapa avata erilaisia näkökulmia ja saada aikaan yhteistä ymmärrystä valtavan monialaisesta kriisistä.

Ilmoittaudu Tulikettu – luovan kirjoittamisen kurssille!


Tule ajattelemaan kirjoittamalla Tulikettu – luovan kirjoittamisen kurssille. Kurssi antaa osallistujalleen kirjoittamisen työkalujen lisäksi oman kirjoittavan yhteisön, joka kerääntyy yhteisen tekemisen äärelle sekä kasvokkaisissa tapaamisissa Tampereella että ryhmän halutessa myös sähköisten välineiden kautta. Kurssi kestää vuoden, mutta se voi olla tärkeä alku pidemmillekin ystävyyksille.

Kurssi on tarkoitettu tahattoman lapsettomuuden kohdanneille ja osallistujan tämänhetkinen elämäntilanne voi olla millainen tahansa. Kurssille voi siis osallistua riippumatta siitä, mitä tuleva vuosi tuo kohdalle.

Paikka:Tampere, Simpukka ry:n toimisto (Kalevantie 7C)
Aika: la 24.8.2019, la 19.10.2019, la 11.1.2020, la 14.3.2020 ja la 25.4.2020
Kello: 11.00–15.00
Hinta: Simpukka ry:n jäseneltä 85 €, muilta 105 €
Yhteystiedot: noora@edukettu.com
Viimeinen ilmoittautumispäivä on maanantaina 5.8.2019.
Kurssi järjestetään, jos osallistujia on vähintään kymmenen.

”Kaikki surut voidaan kestää, jos ne ovat osa tarinaa tai jos niistä kirjoitetaan sellainen.”
– Karen Blixen


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Olen yksinäinen

Kirjoitan nyt tekstin, jonka kirjoittamista olen suunnitellut jo useamman vuoden. Asia painaa minua jatkuvasti eikä se tunnu katoavan, vaikka olen yrittänyt ja toivonut pitkään. Tästä tulee vuodatus, joka sisältää aikamoisen määrän itsesääliä. Jostain syystä juuri tämän kirjoittaminen pelottaa minua. On vaikeaa olla avoin muustakin kuin lapsettomuuteen liittyvästä.
Olen yksinäinen. 
Yksinäisyys istahti minuun jo lapsuudessa. Olen kotoisin hyvin pieneltä paikkakunnalta ja kävin ala-asteeni 16 oppilaan koulussa. Minulla oli kaksi luokkakaveria. Meidän perheemme muutti kylään ulkopuolelta. Tiesin aina olevani vääränlainen. En kenenkään sukulainen, väärästä perheestä.
Opiskeluaikoina minulla oli useampikin todella läheinen ystävä. Jokaisen kanssa olin hyvin läheinen. Se oli paita ja peppu -ystävyyttä aina siihen saakka, kunnes ystävä hylkäsi minut paremman tieltä. Lopulta muutuin todella varovaiseksi. En uskalla kiintyä liikaa, koska en halua tulla enää hylätyksi.
Minulla on ja on ollut lähei…

"Naakat lentää yhdessä"

Minun on pitänyt kirjoittaa moneen otteeseen lapsen kielen kehittymisestä. Se on niin kiinnostavaa! Kiinnostavaa sekä yksityisesti että ammatillisesti.

Olen aloittanutkin sen postauksen kirjoittamista, mutta en ole ehtinyt sitä tehdä. En vielä hautaa ajatusta, mutta totean tässä vaiheessa sen, että kieli on kehittynyt käsittämättömän huimaa vauhtia.

Tänään hän kertoi minulle bussimatkalla esimerkiksi nämä asiat:
"Aurinko laskee alas. On menny jo. Hämärää. Pimeää. Valo päällä. Yö."
"Naakat lentää yhdessä. Lentää taivaalla. Sininen taivas."
"Junaa ei tankata. Sähkö tulee ylhäältä. Sähköjohto ylhäällä."
"Isi-ukkeli on jo kotona. Isi bussilla kotiin. Isi odottaa. Kissat odottaa."

Hän siis puhuu jo suomea. Voi kun itsekin oppisi kieliä tuota tahtia!

Vertaiset vertaansa vailla

Olen todella tyytyväinen siihen, että asuinpaikaksemme on valikoitunut yksi Suomen suurimmista kaupungeista. Täältä löytyy nimittäin kaikkea, mitä tarvitsen. Myös paljon muita adoptioperheitä.
Tapaamme muita adoptioperheitä virallisissa tapaamisissa kaksi kertaa kuukaudessa. On isompi adoptiokerho, joka kokoontuu viikonloppuna ja pienempi, joka kokoontuu arkisena aamupäivänä.
Eniten kadun odotuksessani sitä, että en ikinä etsiytynyt näihin kerhoihin. Odottaminen tuntui niin epävarmalta ja tuskastuttavalta, että pelkäsin tavata perheitä. Pelkäsin, että ikävä kasvaisi liian kovaksi ja että lasten ja vanhempien näkeminen riipaisisi yhtä syvältä kuin kriisin pahimpana aikana. 
Olisi kannattanut päästä pelosta yli. Olisin nähnyt, kuinka tavallista ja luonnollista elämä adoptiolapsen kanssa on. Kuinka tuoreetkin perheet voivat poistua kotoaan ja osallistua kerhoon. Kuinka erityistarpeet, kiintymyssuhteet ja muut ongelmat eivät olekaan olemista määrittävä tekijä. Kuinka iloista ja riehakasta…